Hullut helteet

25.7.2010 Helsinki / Vantaa

Jopas on ollut kuuma! Heinäkuun helteet ovat koetelleet jaksamistani, tosin vain päivän pahimman porotuksen alla. Aamuisin ja iltaisin virtaa riittää niin, että isäntäväki ei pysy vauhdissani mukana. Puolentoistatunnin lenkin uupumus on nukuttu pois viidessätoista minuutissa ja sitten alkaa jälleen pomppiminen. Lelua pitää heitellä koko ajan ja jossei muuta niin sylissä on ehdottomasti kyhnättävä huomiota hakemassa.

Sunnuntaina emäntä otti tavoitteekseen purkaa mahdollisimman paljon energiaani ja niinpä lähdimme ensin eläinkauppaan ostamaan minulle muutaman uuden lelun, joita voisin tuhota (edelliset ovat jo pitkälti silppuna). Paikka oli minulle täysin vieras, mutta utelias luonteeni vain nautti siitä. Ja olihan liikkeessä monta muutakin karvajalkaa, joihin olisin kauhean mielelläni tutustunut. Siihen ei siunaantunut tilaisuutta tällä kertaa, mutta onneksi menimme sitten kaupasta suoraan "treffeille" perinteiseen viikonlopputapaan Tornadon ja Dinan luokse.

Toro viihdytti minua jahtaus-juoksu-kiskomis-pomppu-riehu-ja-räyhää leikeillä. Dindin puolestaan piti kuria ja komennusta ja koitti kovasti opettaa minua haukkumaan, mutta tuo jatkuva räkyttäminen ei vaan ota tarttuakseen - emännän suureksi huojennukseksi. Siinä sujuikin sitten päivän parhaat tunnit temmeltäessä laumani kanssa. Eikä viihdyke loppunut siihen, vaan kun lähdimme isovanhemmilta emme suunnanneet kotiin.

Heräsin makoisilta autouniltani ihan vieraassa paikassa ja ensimmäinen, mitä näin ulos astuessani, oli silmänkantamattomiin peltoa. Mamma oli keksinyt, että vie minut Haltialan tilalle haistelemaan vähän erilaisia eläimiä. Ensimmäisellä laitumella olikin sitten hevosia, lehmiä ja lampaita sulassa sovussa. Katselin noita ihmeellisiä sirosorkkia ja kopsukavioita kaula kaarella, askeleet korkealla ja silmät sekä sieraimet ammollaan. Olin hirmuisen utelias ja kiinnostunut, mutta elukat olivat aivan liian kaukana aidasta, että olisin päässyt tekemään lähempää tuttavuutta. Reunimmainen lehmä mulkaisi minuun kerran, lotkautti korvaansa ja jatkoi tyytyväisenä märehtimistään.

Kävelimme pidemmälle ja vastaan sattui karitsojen aitaus. Kahdeksan eriväristä, suunnilleen minun korkuista lammaslasta määki ja rouskutti ruohoa kaikessa rauhassa aitauksessaan. Miten ihmeissäni olinkaan kun verkkoaidan laidalle päästyäni valkoinen kili kipsutti suoraa päätä eteeni, työnsi nenänsä aidanraosta ja tökkäsi minua kuonoon! Loikkasin salamana pari askelta taaksepäin ja otin matalan varo-asennon, mutta ei se hyökännytkään kimppuun!

Samanlaista tökkimis-pakoilu-leikkiä jatkoin useamman karitsan kanssa. Mamma nauroi kun pikkulampaat olivat minua niin paljon rohkeampia. Tai pikemminkin niiltä tuntui puuttuvan joko itsesuojeluvaisto tai käsitys siitä mikä minä olen. Mutta toisaalta, enhän minä ollut millään tavalla agressiivinen sorkallisia ystäviäni kohtaan. Lopulta ihastuin yhteen ruskeaan lammastyttöön niin kovasti, että ryhdyin pusuttelemaan karitsan turpaa, eikä kiharakasvaisella ystävälläni ollut mitään märkiä lipaisujani vastaan. Oi jos mammalla olisi ollut kamera mukana niin salamavalo olisi välkkynyt ja vauhdilla!

Osoitettuani moista rakkautta pikkukaritsoja kohtaan emäntä vei minut innoissaan tutustumaan muihin elukoihin. Vaan mikä olikaan ensimmäisenä vastassa! Se oli hirmuinen! Se oli musta! Se pörhisteli ja vaappui! Sen pää oli rupinen ja sulkapuku mahtava! Hurja kalkkuna! Ja sitten se purkautui minusta, se mahtavien ärinöiden, pärskyjen ja haukahdusten kavalkaadi, jolla peloissani uhittelin tuolle hirvittävälle otukselle, joka kipitti kynnet napsutellen minua kohti. Olipa luonnoton otus! En pitänyt siitä yhtään. Rauhoituin kyllä jonkin ajan lintua tarkasteltuani, ja ymmärrettyäni, että se ei pääsisi aidan läpi kimppuuni. Vaan eipä haittaa jos en ikinä moisen seuraan enää joudu!

Kalkkunan jälkeen vuohet eivät olleet enää elukoita eikä mitään. Ne eivät ansainneet edes tuhahdusta, vain nuuskaisun tai kaksi. Kanat sen sijaan hämmensivät minua hieman enemmän. Liikkuvia, äänekkäitä, pelkäämättömiä lintuja, jotka eivät pyrähdelleet lentoon vaan vaappuivat kohti ja pörhistelivät sulkiaan. Niitä varoin ja tarkkailin, mutta kuitenkin lähestyin vapaaehtoisesti. Ja kunhan kukkojen röyhistelyt ja kanojen pörhistelyt oli nähty ja tilanne todettu vaarattomaksi, kiinnostuin yhtäkkiä paljon enemmän ympärillä pyörivistä pikkulapsista.

Olisin kauheasti halunnut päästä nuuhkuttamaan ja tervehtimään kaikkia taapertajia ja vähän isompiakin lapsosia. Päästin lähelleni kaikki halukkaat ja olin iloisen utelias ihmispienokaisia kohtaan. Emäntä oli erittäin tyytyväinen avoimesta käyttäytymisestäni ja lähdimme takaisin kohti parkkipaikkaa yhtäläisen iloisina. Ison laitumen laidalla tervehdin turpapäivää vielä muutaman aikuisemman lampaan kanssa, jotka pelottomasti tulivat nuuhkimaan minua eivätkä hötkyilleet vaikka sätkyin aina kauemmas ja sitten taas lähemmäs, kykenemättä oikein päättämään mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä - paeta, varoa vai pusutella.

Poikkesimme ruiskaunokkipellon kautta, jossa mamma poimi kukkia sen aikaa kun minä porhalsin vapaana ja sitten viimein suuntasimme kotiin. Emäntä kovasti toivoi, että olisin puuhannut itseni ihan piippuun, mutta hiukan pidempien iltanokosten jälkeen olin taas täysin valmis pidemmälle iltalenkille. Tätä duracelpupua ei noin vain päihitetä!

Ensimmäistä kertaa

10.7.2010 Helsinki / Espoo

Tässä se kauan lupailtu studiokuva minusta! (Vähän litistynyt scannatessa...)


Viime lauantaina emäntä ja isäntä veivät minut ensimmäiseen, oikeaan näyttelyyn! Eikä tämä ollut mikä tahansa koirien kokoontuminen, vaan australianpaimenkoirien ihkaoma erikoisnäyttely! Paikalla oli siis yli sata minun rotuni edustajaa. Punaisia, mustia, marmoroituja, isoja ja pieniä! Jopas oli paljon nähtävää ja nuuskittavaa!

Isäntäväki valitsi meille paikan vähän kauempaa, pienen puun varjosta, sillä päivästä oli kehkeytymässä tukehduttavan kuuma. Sieltä kaiken takaa jouduin tarkkailemaan yleistä menoa ja melskettä, emäntä ei päästänyt minua häiritsemään muiden kilpailijoiden rauhaa. Otin tämän rajoituksen kuitenkin tyynesti. Olin utelias, mutta rauhallinen, kiinnostunut ja kummissani, mutten kuitenkaan hötkyillyt. Kovasti halusin kaikkien luokse, mutta en haukkunut tai yrittänyt väkisin riistäytyä emännän otteesta. Käyttäydyin siis kuin oikea hieno neiti.

Onnekseni pääsin sanomaan heippati hei muutamalle aussille. Ensinnä ohitsemme kulki agi-treeneistä kotiin matkalla oleva musta auspai. Tämän uuden tuttavan emäntä ei ollut osallistunut erikoisnäyttelyyn, koska uskoi vakaasti, ettei tuomari osaisi arvostaa läpimustaa kaunotarta, pikkuriikkisin valkotäplin. Minä en henkilökohtaisesti olisi voinut kuvitellakaan hurmaavampaa koiruutta ja peuhasimmekin iloisesti jonkin aikaa.

Toinen tuttavuus, joka käväisi luonani tervehtimässä, oli Capricolen tytsy Uni. Voi miten riemukasta oli peuhata hetki lähes omanikäiseni nartun kanssa. Löysimme hyvin saman aaltopituuden ja olisimme riehuneet hullun lailla, jos emännät vain olisivat antaneet. Kehään meno alkoi kuitenkin lähestyä, joten leikkimme jäi lyhyeksi. Vielä kehän laidalla sain hetken hassutella yhden uuden ystävän kanssa, mutta siihen sitten jäivätkin temmellykset ja oli aika ryhtyä hommiin.







Sarjassani oli neljä muuta narttupentua, oikeita kaunottaria kaikki. Olisin mieluusti tehnyt heidän kanssaan lähempää tuttavuutta, mutta jostain syystä emäntä vaati koko ajan täyttä huomiotani. Välillä jaksoinkin keskittyä häneen, välillä en. Esittelyosuus meni hyvin, annoin tuomarin katsoa minut läpi rauhassa ja hampaatkin näytin ilman kovin suuria vastalauseita. Mutta sitten kun olisi vaan pitänyt seisoa paikallaan ja poseerata - miksi ihmeessä? Jos mamma otti namin esiin istahdin alas vastaanottamaan palkintoni. Jos namia ei ollut tarjolla yritin lähteä liikkeelle ja halusin kauheasti katsella kaikkialle minne ei pitäisi. Lopulta oma osuuteni oli ohi ja tällaisen arvostelun sain tuomarilta:

"Feminine head but somewhat narrow. Good colour. Chest a little narrow causing toeing out. Nice neck. Good top line. Good temperament. Gait balanced, a little close in rear."

Neljä parasta palkittiin ja minä en valitettavasti päässyt siihen joukkoon. Emännän mielestä tuomari arvosteli minut kuitenkin pätevästi. Hän näki hyvät puoleni: naisellisuuteni, kauniin väritykseni, vahvan ja solakan niska-selkälinjani, hurmaavan luonteeni ja arvosti tasapainoisia liikkeitäni, vaikka ehkä askeleeni onkin vähän ahdas tai tiukka takaa. Pääni nyt on vieläkin kovin kapea, mutta ehtii se tässä kasvaa ajan kanssa. Samoten rintani on kapea ja syvä, joten jalat sojottavat välillä vähän ulos, mutta sekin muuttunee kun kasvan hieman lisää.

Minusta oli hauskaa ja mielenkiintoista osallistua näyttelyyn. Emäntä stressasi meistä kahdesta huomattavasti enemmän. Minä vain ihmettelin ja yritin tehdä niin kuin käskettiin - vaikka sitten en välillä ymmärtäny mitä mamma oikeastaan halusi. Luvassa onkin kuulemma paljon treeniä ja ehkä muutama harjoitusnäyttely ennen kuin yritämme tavoitella parempia sijoja. Ensimmäiseksi kokeiluksi isäntäväki oli minuun kovin tyytyväinen ja kun kotimatkalla piipahdimme perinteisesti jäätelökioskin kautta, en minäkään olisi voinut olla tyytyväisempi.


Muuten elämäni on rullannut eteenpäin tavallisella ja totutulla tavalla. Olen tosin kumonnut joitain täällä esitettyjä mielipiteitä, joita emäntä on ehtinyt kirjoitella puolestani. Ensinnäkin, olen kokonaan lakannut inisemästä autossa. Vinkumiseni lakkasi samantien kun siitä täällä marmatettiin. Olisi mamma voinut sanoa minulle suoraan. Olen äänetön ja ainaisen innostunut automatkustaja.

Myöskin se oli toiveajattelua, että en enää tuhoaisi mitään! Pah! Löysin ihanan kassillisen elektroniikkaa tänään. Pääsin tuhoamaan pelejä ja vempeleitä sydämeni kyllyydestä heti aamulla. Mamma nukkui sikeästi kun siirryin seuraavaan kassiin, joka oli täytenään silmätippoja, lääkerasvaa ynnä muuta apteekkitavaraa. Niillä vasta mukava olikin temmeltää. Silppusin kaiken ympäri asuntoa! Ja emäntä siivosikin kotiamme sitten kaksi tuntia aamuleikkieni jäljiltä. Kun hän kipaisi kaupassa ostamassa ruokaa nappasin vielä yhden rasvatuubin pöydältä ja sotkin sillä kaikki mahdolliset tekstiilit. Hurjan kivaa!

En ole antanut kesähelteiden hidastaa vauhtiani. Emäntä varoo päästämästä minua keskipäivän kuumuudessa ulos, ja käytänkin tilaisuuden hyväkseni päivänokosten merkeissä. Muuten tarmoni on ihan ennallaan ja vaadin leikkiretkiä luonnon parissa. Temmellyksen lomassa harjoittelemme myös usein erilaisia temppuja. Tahdon kovasti miellyttää isäntäväkeä ja mitä enemmän saan tehdä, sitä onnellisempi olen! Viimeisin suuri nautinto on hyppiminen! Jos vain voin, loikin nykyään ihan kaiken yli. Emäntä sanoo minua pomppu-poniksi, lokkiessani kivien ja kantojen yli kuin vieterit jalassa, ja päätyen yleensä suoraan päin mamman jalkoja jolloin menemme yhdessä mukkelis makkelis!

Heinäkuu ja hellät tunteet

2.7.2010 Helsinki

Juhannus tuli ja meni - ja vietin sen isäntäväen kanssa temmeltäessä. Juoksuleikkien ja ulkotemmellysten lisäksi olen päässyt tutustumaan uusiin tuttaviin, Marika-tätiin ja hänen tyttäreensä Helmeen. Helmi-tyttö on nelivuotias, saman ikäinen kuin enon poika Benjamin, ja täysin peloton! Hänen kanssaan on ihana leikkiä - jopa vähän liiankin ihana. Kirkuminen ja juoksentelu saa minut yltymään niin hurjaksi ja huolimattomaksi, että emäntä joutuu välillä hillitsemään voimiani. Mamma yrittää kuitenkin tukea lapsirakkauttani, sillä pienillä huomautuksilla osaan jopa ottaa heidän kanssaan ihan rauhallisesti.

Kotonamme on taas pyörähtänyt vieras jos toinenkin hetkellisen hiljaiselon jälkeen. Otan kaikki yhä edelleen yhtälailla rakkaudella ja innolla vastaan. Olen niin vierasystävällinen, että emäntä kuvitteli jo, etten lainkaan vahdi kotiamme, ennen kuin tänään aamulla anivarhain, ulko-oven ollessa raollaan, joku kipsutti läiskyvillä sandaaleillaan portaikossa rappumme ohi. Kuuntelin läheneviä askeleita levottomasti, tassutin edes takas, yritin nähdä pienestä raosta ja lopulta kyyristyin haukahtamaan varoittavasti muukalaiselle. Mamman "Hiljaa!" ärähdys ajoi naapurin kyllä varmaan enemmän pakosalle kuin minun matala urahdukseni, mutta tulihan taas todistettua, että kyllä se vartiovietti luonteestani kumpuaa.

Emäntä ei usko, että vartioinnistani tulee kuitenkaan mikään ongelma - ja luulenpa, että komentamisestaan huolimatta hän oli vain salaa tyytyväinen, kun ilmaisin valmiuteni suojelemiseen. Tähän mennessä olen jo assosioinut ovikellon soiton siihen, että kotiimme on tulossa joku ihana ihminen rapsuttamaan ja halimaan minua - ei se rimputin siis mikää uhka ole. Samoin kun olen tottunut siihen, että seinien takaa kuuluu aina kolinaa, pauketta ja ties mitä melua - edes yläkerran porausääniä en juurikaan enää kummastele. Oven ollessa kiinni en reagoi ärsykkeisiin kuin korvaani kohottamalla (jopa luukusta tippuva posti jää omaan arvoonsa). Mutta kuinka kukaan voi syyttää minua siitä, että oven ollessa auki, ja käytävän kaikuessa ihan kummallisesta lips lops äänestä, asetan jalkani tukevasti eteisen laminaatille ja kerron kuka täällä vartioi?

Mutta sitten taas, jos emme ole kotona vaan portaissa ja naapurinrouva sattuu vastaan, kiipeän hänen syliinsä pusuttelemaan ihan yhtä hanakasti kuin kenen tahansa ihmisen. Kyseinen täti ihmetteli, että asummeko me todella samassa rapussa kun ikinä hän ei ole kuullut minusta pihaustakaan. Sen lisäksi, että olen äänetön, niin sinä aikaa kun isäntäväki huitelee muualla, olen nyt myös lakannut tuhoamasta - ainakaan mitään kovin oleellista. Jo muutaman viikon olen saanut oleilla kotimme joka nurkassa yksinäisyyteni hetkinä (enkä siis enää ole eristettynä pois olohuoneesta). Kun kännykkälatureiden viettelevät piuhat ovat korkealla kaapin päällä ei mikään elektroniikka ole minua enää kiinnostanut. Olohuoneen matto saa olla aivan rauhassa, lattiaan asti ulottuvat verhot eivät kiinnosta, sohvapöydän koriste-esineisiin en koske... Lista jatkuu pitkälle ja on vallan vakuuttava! Toki vieläkin rakastan sukkien, alusvaatteiden ja kenkien tuhoamista (kuka voisi vastustaa niiden aromeja?), mutta mikään muu ei kiinnosta.

Isäntäväen alkuaikojen ajatukset sohvan ja sängyn kieltämisestä minulta ovat kauan sitten haihtuneet - kahdesta syystä. Ensinnäkin, en oikeastaan koskaan ole sängyssä tai sohvalla PAITSI silloin kun isäntä ja emäntä ovat niillä. Heidän poissaollessaan päiväpeittoon ei ole ikinä ilmestynyt ryppyäkään ja vaikka sohvatyynyt ovat joskus mystisesti karanneet lattialle, itse sohva on koskematon ja tyynytkin ehjiä. Haluan päästä pois lattian pehmoisilta matoilta, viileältä oven edustalta tai ihanalta tyynysängyltäni vain kivutakseni lähemmäs isäntää ja emäntää. Eikä mamma voi vastustaa moista hellyyden osoitusta.

Toinen syy onkin se, että isäntäväki HALUAA minut vierellensä niin sohvalle kuin sängyllekin. Vapaapäivien aamuina hyppään heidän luoksensa vällyjen väliin (mokomat yrittävät nukkua pitkään! eihän se nyt sovi, kyllä päivärytmi tulee säilyä samana arjesta vapaalle) ja aloitamme päivän peuhaamalla hali- ja pusuleikkejä. Sängyssä minä jaksan kerjätä huomiota ja rakkautta loputtomasti. Kaivaudun väkisin kainaloon ja tökin kylmänkostealla kirsullani heidän kasvojaan kunnes saan suukon ja rapsutuksia. Vasta muutaman kerran komentamalla maltan lopettaa (joskus he joutuvat heittämään minut lattialle, jotta rauhoitun) ja saatan käydä päivätorkuille, mutta harvemmin oikeastaan nukun isäntäväen viekussa. Oikeastaan ainoastaan silloin kun jompi kumpi on yksin kotona (koska eihän silloin poloisia kehtaa itsekseen jättää tuhisemaan isoon sänkyyn).

Sohvalla emme temmellä niin kuin sängyssä, vaan katsomme yhdessä telkkaria. Pidän erityisesti luonto-ohjelmista, tosin ne ovat niin hurjan jännittäviä, että joskus on juostava ihan kiinni ruutuun tuijottamaan. Sohvalla on myös hyvä nukkua silloin kun isäntäväki on kotona, koska he eivät voi liikkua minnekään ilman, että huomaisin. Voin siis vahtia heitä ja torkkua samalla - loistavaa!

Ihmisten lisäksi päiviäni ovat täyttäneet "laumani" koirat. Perheeseeni kuuluvat vahvasti Tommi-enon Dina-narttu, Tuija-tädin Neptunus-uros ja Kharon-narttu sekä isovanhempien Tornado-uros. Heitä näen kaikista koirista eniten ja heitä myös rakastan aivan suunnattomasti! Olen nähnyt kutakin tässä viime aikoina (Nepun näyttäessä mallia kokeilin jopa vähän agility esteitä!), mutta emme oikeastaan koskaan ole vielä olleet kaikki yhdessä koossa, siis kerralla samassa paikassa. Eilen pääsimme kaikkein lähimmäksi moista ilotapahtumaan, sillä isäntäväki grillaili Tommi-enon ja Tuija-tädin kanssa, mikä tarkoitti minulle treffejä Nepun, Kharonin ja Dinan kanssa! Vain Toro puuttui karkeloista (onneksi häntä näin juuri edellisenä päivänä).

Nepu on niin kova alfa-uros ja suunnattoman paljon voimakkaampi sekä rajumpi kuin minä, hovawartti kun on, että häntä aristelen ja nöyristelen hieman, mutta tyttöjen kesken - voi että sitä temmellyksen määrää! Dina on sen verran vanha, että ei jaksa juosta koko aikaa kuin päätön kana (hän pitää kuria ja herran nuhdetta sopivalla jämäkkyydellä sitten kun ei enää itse jaksa), mutta Kharon! Siinä on tyttö minun makuuni! Olen hänen kanssaan oikea riiviö! Vaadin nuorta ystävääni leikkeihin loputtomalla sitkeydellä, jahtailin ja sinkoilin ja peuhasin ilman minkäänlaista rajaa. En yksinkertaisesti osaa, halua enkä kykene lopettamaan temmellystä ennen kuin minut kannetaan kotiin. Ja meidän tyttöjen kesken olikin niin ihanan ihanaa riehua itseni aivan puhki, etten voisi olla onnellisempi.

Huolimatta siitä, että jouduin maksamaan ilostani perusteellisella kylpyreissulla (miksei kuran, kuolan ja ties minkä saastan yhdistelmää voinut jättää kroppaani?), toivon todella, että pääsen pian uudestaa viettämään "tyttöjen iltaa".

Paimenkoira

24.6.2010 Inkoo

Emännällä alkoivat jussivapaat, joten hyppäsimme autoon ja hurautimme Inkooseen! Löysimme itsemme Hagabergin tilalta, jossa meitä olivat vastaanottamassa Jokke ja Tikru. Tikru-poika on suurin aussie, jonka olen koskaan tavannut! Tämän punaisen trikin hurja ulkomuoto ei kuitenkaan kuvastanut sitä hurmaavaa, lempeää ja pehmeää sisintä, joka pinnan alta paljastui. Tulimme heti todella hyvin toimeen ja jossei aurinko olisi porottanut niin sietämättömän kuumasti, olisi homma voinut jopa riistäytyä käsistä - mutta nyt temmellys sujui ainakin uuden toverini puolelta hillitymmin (jos minulla olisi samanlainen turkki en varmasti sinkoilisi keskipäivän kuumuudessa kuin päätön kana - nythän se onnistuu vielä vallan mainiosti).






Emäntä vei minut Hagabergin tilalle aivan erityisestä syystä. Menimme toki tapaamaan Tikrua, mutta ennen kaikkea kohteenamme oli joku aivan toinen karvakasa. Tai itseasiassa pienoinen lauma heitä. Pääsin kohtaamaan lampaita! Kävimme ensin tarkkailemassa kiharakarvaisia ystäviäni laitumella, ja minä olin heistä erittäin kiinnostunut. Emäntä ei laskenut minua turhan lähelle sähköaitaa, vaan oli tyydyttävä etätutkailuun. Maltti olisi ollut valttia sitten kun tuli oikein tutustumisen aika, mutta se ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani. Kaiken kukkuraksi emäntä meni ensin yksin ystävystymään lauman kanssa - minä jouduin vain seisomaan ja katsomaan! Kyllä sitä hermot menee vähemmästäkin.

Sirosorkkaiset neidot hurmasivat mamman, joka nopeasti pääsi väleihin uuhien kanssa. Sen aikaa minä jouduin tönöttämään aidan toisella puolella. Sietämätöntä! Kunhan vihdoin pääsin samaan aitaukseen lampaiden kanssa intoni ja sinkoiluni oli aivan liian räväkkää. En voinut mitenkään ymmärtää, että toimintani näytti hyökkäilyltä ja sangen uhkaavalta uusien ystävieni silmin. Minä olisin vain halunnut päästä suoraan iholle kiinni! Juosta ja jahdata tyttöjoukkoa, vaan se ei tullut kuuloonkaan. Emäntä piti minut tiukassa hihnassa itsensä ja aidan välissä. Sain tarkkailla lampaita vain kaukaa ja tämän päivän harjoitukseen kuuluikin pelkästään lauman liikuttaminen.

Ihmiset yrittivät totuttaa uuhet läsnäolooni ja vakuuttaa herkät tytsyt siitä, että en heittäydy sudeksi, joka hyökkää kimppuun. Minun piti omalla liikkeelläni, aitauksen toisella puolella, saada lauma liikkumaan eteenpäin - mutta vain kävelyvauhtia. Se onnistuikin niin kauan kuin minä maltoin askeltaa hallitusti, enkä sinkoillut tai syöksähdellyt, joka taasen aiheutti paniikkia sirosorkissa. Loppua kohden lampaat rauhoittuivatkin ja vaikkeivät päästäneet minua aivan lähelleen, hyväksyivät sen, että en ole mikään suuri vaara (joidenkin mielestä taisin olla aika rääpäle, varsinkin kun verrataan Tikruun, jonka rinnalla vertaus ei ehkä ole ihan perätön).


















Lopulta uuvahdin ja katseeni ei enää sinkoutunut kuin magneetin vetämänä kikkarakarvoihin. Lopetimme ensikokeilun ja pääsin taas leikkimään Tikrun kanssa. Emäntä on tyytyväinen suoritukseeni, vaikka hätäilenkin vielä aivan liikaa. Minulla kuitenkin on luontainen kiinnostus uuhi-ystäviäni kohtaan. Loputon innostus ja uteliaisuus ovat tärkeitä elementtejä, joista varmasti on paimennuksesta hyötyä. Tuntuisin myös omaavan vahvan luotaisen vietin paimentamiseen, mutta eihän tällaisia asioita tietysti yhdestä kerrasta vielä varmasti voi sanoa. Molemmat kuitenkin nautimme tilaisuudesta kokeilla uusia virikkeitä, varsinkin jotain tällaista, mihin minun rotuni on syntyjään tarkoitettu.











Kunhan olimme Tikrun kanssa tarpeeksemme leikkineet, Mamma patisti minut tulikuumaan autoon ja lähdimme huristelemaan takaisin kotiin. Piipahdimme tankkaamaan vielä Inkoon keskustassa, ja siinä samalla nautimme jäätelön meren rannalla. Autokin ehti viilentyä paussimme aikana ja pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka hurahti ohi yhdessä simänräpäyksessä - ainakin minulle. Rankkoja nämä viihdytysreissut, joita emäntä minulle värkkää. Sammun aina kuin saunalyhty kun lähdemme kotiin ja niin nytkin nukuin kuin tukki. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään ettenkö olisi nauttinut reissustamme ja uusista ystävistäni. Toivottavasti pääsemme pian uudestaankin Hagabergiin.

6kk

21.6.2010 Helsinki

Minulla oli synttärit! Tai ainakin melkein. Puoli vuotta sitten tupsahdin maailmaan ja emäntä herkistyi ikuistamaan tämän päivän ihan ammattivalokuvaajan voimin. Puhkuin intoa ja hurmaavaa tarmoa studiolla, poseerasin kuin vanha tekijä ja tein suuren vaikutuksen kuvaajaani. Namien avulla tottelin isäntäväkeä täydellisesti ja kuvaajan avustajalle lahjoitettu vinkulelu varmisti, että katseeni oli aina oikeassa suunnassa. Nyt odotellaankin innolla valmiita fotoja, jotka tulevat toivottavasti viikon sisällä.

Riistaviettini on valitettavasti vahvistunut viimeaikoina. Alkuhämmennyksen jälkeen olen tajunnut, että jänöjussit ovat mitä parhaimpia jahtauskohteita. Vemmelsääri jos toinenkin on päässyt tuplaamaan sydämentykytyksiään minun juostessa kintereillä. Viimeksi loikimme eteenpäin pupusen kanssa ihan yhtä hurjaa vauhtia ja minulta meni taas hermot kun vaikka kuinka pingoin, tuo tasainen, puolen metrin välimatka vain säilyi ja säilyi. Oli siinäkin ohikulkijoilla näkemistä kun herra kani sinkosi edeltä, minä tulin ulisten perässä (väiski ei hidastanut tahtia vaikka kuinka pyysin!) ja emäntä kiroillen ja komentaen jälkimmäisenä. Pusikossa kadotin ihanan paistini ja kuulonikin alkoi taas yhtäkkiä toimia, joten palasin mamman luokse, jonka täytyy kyllä harjoittaa juoksukuntoaan, ei ollut emäntä ehtinyt edes puolimatkaan vastaan!

Vaikkei minusta siis ehkä viestikoiraa leivotakaan, viestitreenit ovat jatkuneet joka viikko. Paineistun emännän arvion mukaan aivan liian nopeasti, tahtoni pitää lauma kasassa saa minut täysin ylikierroksille. Samalla kuitenkin silminnähden nautin kun voin suorittaa tehtävääni ja juosta niin paljon kuin tassut vain kantavat! Kokeilimme uutta maastoa Tuija-tädin ja Neptunuksen kanssa. Pääsin juoksemaan jyrkkää mäkeä alas tädin luokse ja sitten takaisin emännän jalkoihin. Nyt oli vieläpä Nepu rinnalla pistämässä minulle pökköä pesään. Hovawartin askelpituus oli kyllä minulle liikaa, mutta Neppari herrasmiehenä suhteutti oman nopeutensa minun tahtiini jo muutaman yrityksen jälkeen, jolloin minun ei tarvinnut enää ulista hänen peräänsä rynniessämme pitkin nurmea.

Nykyään hermostun myös helposti kun menemme autoon. Ei se itse autoon nouseminen tai siellä oleminen ole mitään kamalaa - päinvastoin! Jos vain kävelemmekin automme ohi vedän sitä kohti kuin ohjus. En missään nimessä halua jäädä kyydistä ja tungen ensimmäisenä sisälle. Autoon meno kuitenkin tarkoittaa minulle, että olemme menossa tekemään jotain kivaa! Onko kyseessä koiratreffit? Kenties viestiharjoitukset? Mitä, mitä, mitä? Ja se odottaminen on niin piinaavaa! Vingun ja vongun takapenkillä malttamattomana koko matkan kunnes pääsemme päämääräämme. Vasta takaisin tullessa rauhoitun ja silloin ei olekaan mikään niin mukavaa kuin painaa kuono puhallinta vasten, heittäytyä kääröksi ja ottaa torkut, tai hiljaa katsella ulos ikkunasta ohi vilisevää maisemaa.

Puoli laumaa koossa

5.6.2010 Espoo

Viikko on vierähtänyt sitten sen ihanan päivän, jolloin näin siskoni Viivin ja veljeni Lucan sekä Dinon Espoossa. Vihdoin on emäntä kuitenkin saanut blogiuudistukset valmiiksi ja pääsen kertomaan iltapäiväseikkailustani Kilon koirapuistossa!

Olin käynyt aikaisemmin tapaamassa Dinoa samassa paikassa, joten tunnistin tutut maisemat hypätessäni ulos autosta. Sanomattakin on selvää, että innostuin hurjasti ja kiskoin emännän perässäni parkkipaikalta koirapuiston ovelle, jossa meitä odottivat Dino ja Viivi. Ryntäsin tervehtimään velikultaa, mutta siskoa nuuskutin hiukan varuillani. Tuoksu oli kuitenkin tuttu ja avoin sekä leikkisä sisareni villitsi minut hetkessä temmeltämään kanssaan. Pyörimme kolmistaan portilla kunnes isoveli Luca tassutteli tomerasti paikalle.

Erilaiset luonteemme tulivat nopeasti esille. Luca ja minä olimme lähes täsmälleen saman kokoiset, isoveli ehkä aavistuksen jäntevämpi, ja ilmeemme sekä ulkonäkömme hyvin samankaltaiset. Luca-poika oli kuitenkin paljon rauhallisempi - emäntä käytti sanaa järkevämpi, mutta se on minusta liioittelua, olen ihan yhtä fiksu - kuin me muut. Isoveli tarkkaili, komensi ja johti meitä muita häntä kippuralla ja turkki kiharalla.

Veljekset eivät tällä kertaa olleet kuin ilvekset. Siinä missä Luca halusi jahtailla ja juosta, Dino-veli halusi painia ja temmeltää. Pikkuveli - sillä pienin ja suloisin Dino yhä edelleen on - oli heiman alakynnessä lyhyine jalkoineen kun otimme toisistamme mittaa sadan metrin juoksussa koirapuistoa ristiin rastiin. Taklaukset johtivat usein tyrmäykseen kun suurempi kolmikko ryntäsi päin ja terävänä poikana Dino pyrähtelikin ihmisten jalkojen väliin tai pöydän alle taitavilla väistöliikkeillä. Hurmuripoika ei myöskään jättänyt isäntiä ja emäntiä kylmäksi vaan hurmasi heitä pörröisellä charmillaan ja märillä suukoillaan.

Myöskään siskoista ei nyt voi kehua, että olivat kuin kaksi marjaa. Viivin marmoroitu turkki ja vaaleat kasvot eivät peilanneet omiani. Dino ja Viivi olivat keskenään enemmän samaa näköä, bluemerle väreineen, mutta vähänkin tarkemman syynin alla huomasi heti sävyjen ja kuvioiden selkeät erot, joten ei tässäkään voi suurta samankaltaisuutta väittää. Sisko oli minua hiukan pienempi, mutta voimakkaampi, luonteeltaan ehkä itsepäisempi ja vahvempi.

Viivin vahvuus ja Lucan itsevarmuus vetivät kaksikon yhteen useammin kuin minun ja Dinon seuraan, mutta meillä taasen oli pikkuveljen kanssa selkeää kemiaa - vähän jopa liikaakin Dinon puolelta. Suosiminen ei ollut kuitenkaan mitenkään selkeää vaan temmelsimme sulassa sovussa pikku laumana. Emäntä katseli vierestä, sydän onnesta pakahtumaisillaan, kun niin luonnollisesti ja iloisesti sujui tapaamisemme. Kyllä se vaan on kumma miten aussi aussien tuntee, sisaruksista nyt puhumattakaan!

Muutaman tunnin jälkeen alkoi virta vähetä, energiataso laskea ja isäntäväki päätti siirtyä puistosta Dinolle kyläilemään. Viivi joutui jättämään kotikäynnin välistä, mutta Luca ja minä seurasimme pikkuveljeä innolla jatkoille. Ovella matkani kuitenkin tyssäsi, sillä kuten tavallista, säikähdin uutta tilannetta, tai pikemminkin tuntematonta lattiamateriaalia. Kesti tovin, ennen kuin minut saatiin maaniteltua tiililattialle astumaan, mutta kunhan olin kyennyt kapuamaan kynnyksen yli ja hetken tassuillani varoen hapuillut vierasta pintaa, rentouduin ja intouduin tutkimaan paikkoja veljien vanavedessä.

Lopulta, kunhan isäntäväki oli kestitetty pyörryksiin erilaisilla herkuilla, oli aika lähteä kotiin. Auton nahkainen takapenkki tuuditti minut uneen ennennäkemättömällä tehokkuudella. Tuskin ehdin tassuni sille laskea kun taju oli jo kankaalla ja tyttö untenmailla. Kotona mikään muu kuin ruoka ei saanut minua hievahtamaan lepopaikastani sohvan nurkassa, ja sittenkin tuutimalullaa kutsui minut välittömästi takaisin.

Harvoin sitä saa leikkiä sydämensä kyllyydesta niin erinomaisessa seurassa. Oli hurjan tyydyttävää nähdä perhettäni ja jospa sitä vielä joskus törmäisi Sanin, Honeyn sekä Lakunkin kanssa. Emäntä ei ole vielä lupaillut seuraavia treffejä, mutta jos hän muistaa ilmoittaa minut heinäkuun näyttelyihin ajoissa niin ehkä siellä sitten. Olisi sääli jäädä näyttelyistä pois, - niihin kun on nyt niin ahkerasti harjoiteltukin - mutta kun on siunaantunut niin lahopäistä isäntäväkeä, ei parane toivoa liikoja!

Pikapäivitys

30.5.2010 Helsinki / Espoo

Olen odottanut malttamattomana, että emäntä päivittäisi blogini viimeaikaisilla kuulumisilla, mutta mamma on ollut vastahakoinen, sillä hänellä ei ole tarjota uusia kuvia! Kuluneella viikolla, jokaisen tärkeän tapahtuman yhteydessä, isäntäväki on unohtanut ottaa kameran mukaan! Ottaen huomioon millaisessa salamavalojen välkkeessä olen ollut syntymästäni asti tällainen visuaalisen materiaalikeräyksen laiminlyönti on minulle täysin käsittämätöntä.

Emäntä ei ensin aikonut päivittää blogiani ennen kuin voisi julkaista tuoretta materiaalia upeasta ulkomuodostani samassa yhteydessä. Lopulta hän oli kuitenkin suostuteltavissa pikapäivitykseen, johon kaiveltaisiin viimeviikkojen vielä julkaisemattomia fotoja näytille.

Ensimmäisenä jonossa on kuvia Porvoon reissustamme, jossa pääsin harjoittamaan aikamoista liikuntaa upeassa maastossa. Kuntoni on yhä kovempi, rakenteeni kevyt, mutta jäntevä, askeleeni maatavoittava ja taistelutahtoni sekä intoni kovat. Näiden nimenomaisten ominaisuuksien jatkuva vahvistuminen on saanut emäntäni tosissaan miettimään viestikoiraharrastusta minulle, ja mitä muutakaan silloin voisi tehdä, kuin hankkia aiheesta kirjan.

Viestikoirakirjaa tutkaillessa emäntä on tehnyt plus/miinus listaa ominaisuuksistani ja sen perusteella punninnut mahdollisuuksiani viestikoiraksi.

+ hyväksyvä, agressiiviton asenne muihin koiriin
+ tottumus meluun ja paukkeeseen
+ haukkumattomuus
+ hurja tarve ja halu juosta
+ tasapuolinen ja preferoimaton kiintymys molempiin omistajiin
+ luonnostaan syntynyt ilo viestityylisiin leikkeihin ja nautinto niiden suorittamisesta
+ pelkäämätön (mutta varovainen)
+ avoin ja reipas

+/- itseluottamus ja itsenäisyys välillä varmaa, välillä hakusessa

- suunnaton ihmisystävällisyys
- liiallinen into muita koiria kohtaan
- kiinnostus lintujen "paimentamiseen"
- vinkuminen
- varovainen uusissa tilanteissa (mutta kykenevä ylitsepääsemään ja kohtaamaan yllätyksiä)
- välillä rauhaton

Kirjan perusteella luotu plusmiinuslista ei tuonut mitään yksiselitteistä vastausta siihen, sovinko viestikoiraksi vai en. Suurin ongelma on ehkä ihmisystävällisyys, liiallinen luoksepäästävyys, josta voi tulla ongelma kilometrin viestitaipaleella, mikäli matkalle sattuu marjastajia tai metsästäjiä. Tämähän tosin on kasvatuksellinen asia, eli turhan ystävällisyyden voisi vielä kitkeä. Rakkaus kaikkia muita koiria kohtaan on niin hyvä kuin huonokin puoli, harjoituksella tämäkin varmasti ratkottavissa. Mutta jos se, että rakastan lintujen seuraamista, tutkimista ja paimentamista muuttuu vahvemmaksi riistavietiksi, niin siihen loppuu viestiurani.

Viestikoiran on oltava hiljainen koira, ja minähän en hauku juuri koskaan (tähän mennessä vain kun emäntää uhkaa vaara), mutta omaan sitäkin suuremman skaalan erilaisia vinkuja ja murinoita, joita käytän itseni monipuoliseen ilmaisemiseen. Vinkuminen ei kuitenkaan ole mikään hylkäävä virhe. Tosin emäntä on pohtinut viittaako malttamaton vinkumiseni odotustilanteissa kenties liian levottomaan hermorakenteeseen, sillä viestissä on osattava rentoutua yhtälailla kuin innostua.

Kaikkein tärkeimmät palikat ovat kuitenkin kohdallaan. Tämä totuus selvisi jo pienimuotoisessa testauksessa, jonka emäntä päätti suorittaa. Isäntäväki vei minut läheiseen metsään kokeilemaan muutamia viestiharjoituksia ja suoriuduin niistä kuin vanha tekijä! Taistelutahtoni, eli työniloni, oli niin mahtavilla ylikierroksilla, kun juoksin koko mettän läpi (n. 50- 75m) ensin emännän luota isännälle ja sitten takaisin, että varmasti koskaan en ole ollut yhtä onnellinen tai pinkonut yhtä lujaa. Juurakot, saniaiset, kivet, montut, mäet, mitkään eivät hidastaneet tätä luotia, joka sinkosi suorinta tietä päämääräänsä - josta tosin oli herkkujen ja halien jälkeen ihan yhtä kiire takaisin "kokoamaan laumaa kasaan".

Autuaalinen sokeuteni millekään muulle viestiä suorittaessa on ihan yhtä suuri suojaisassa metsässä kuin avoimella kentällä, häiriötekijöiden läheisyydessä. Se, että pyrin yhtäläisellä vauhdilla ja innolla molempien ohjaajieni luokse on sekin ratkaiseva ominaisuus viestikoiralle. Niinpä siis näyttää siltä, että tätä harrastusta jatketaan suurella vakaumuksella ja kaikinpuolisella tyytyväisyydellä - koska vaikka kisaamenestys ei olisikaan tavoiteltavissa sitten loppupeleissä, mikään, mikä tuottaa tällaista riemua minulle, ei emännän mielestä voi olla pahasta.

Seuraavat kuvat ovat Siiri-siskostani, myöskin Porvoon matkalla otettu. Piipahdimme silloin meren rannassa ja minä pidin tasavarmaa 2 metrin turvaväliä veteen. Tällä viikolla pääsin vuorostani leikkimään Dino-veljen kanssa! Maanantai ei ole koskaan sujunut yhtä mukavasti kuin riemukkaan leikkihetken siivittämänä Espoon Kilossa. Yllätyksekseni olin hiukan isompi, nopeampi ja voimakkaampi kuin Dino, eli asetelmat olivat samat kuin Siiri-siskon kanssa. Tällä kertaa kuitenkin temmelsin ja riehuin niin villisti, että veli luikahti välillä pöydän alle mutakuoppaan piiloon hillitäkseen taklauksiani ja jahtailuani. Koska minä seurasin perässä vaikka väkisin päädyimme kokeilemaan myös mutapainia, oi ihanuutta!

Emäntäni mielestä veli oli suloisin pentu, jonka hän on koskaan nähnyt. Pörröinen bluemerle-turkki, samettiset suklaasilmät, iloinen ja kiinnostunut luonne sekä kaikinpuolinen pehmeys (niin liikkeissä, katseissa kuin käytöksessä) hurmasivat mamman täysin. Minäkin olin vallan hullaantunut Dinoon ja olisin halunnut, tapani mukaan, peuhata loputtomasti - vielä sittenkin kun veli uuvahti. Kun Dino vietti lepotaukoa ravasin yksikseni koirapuistoa ristiin rastiin ja koska oli vastikää satanut pääsin tekemään tuttavuutta vesilammikoiden kanssa.

Emäntä oli jo vähän aikaa sitten luopunut toivosta, että ikinä oppisin sietämään vettä, mutta taasen onnistuin yllättämään hänet täysin. Maisteltuani lammikon kirkasta nestettä päätin kokeilla sitä tassuillani, hyvin varovaisesti. Viileän veden tulvahtelu anturoitteni välissä oli upea, uusi sensaatio ja taputtelin kohta lätäkön pintaa hurjalla tahdilla, niin että kaikkialle roiskui. Lentelevät pisarat ne vasta ihania olivatki ja saadakseni niitä aikaan ryöpyllisen otin jalat alleni ja sinkoilin lätäkön läpi edes takas hurjaa vauhtia! Ja kun näin ihanasti kerran ymmärsin vedellä leikkimisen autuuden, olen sen jälkeen hyökännyt kaikkiin sadevesilammikoihin (seisseet ja mutaiset vedet eivät kelpaa) silmät kiiluen, vesi ympärillä roiskuen.

Esillä on myös kuva ensimmäisestä (ja tähän mennessä ainoasta) jäätelöhetkestäni. Ah tuo ihana vaniljajäde! Sen nauttimisen jälkeen olen paljon hanakammin yrittänyt kerjätä itselleni herkkupaloja. Kun isäntäväen perhe tuli käymään kakkukahveille keskiviikkona, ja tarjolle asetettiin kermavaahdolla kuorrutettua herkkua, muistin taas jäätelön ja olisin kauheasti halunnut kavuta pöydälle. Onneksi paikalle pelmahtaneet vieraat olivat vielä herkkujakin kiinnostavampia.

Luonamme ei ole hetkeen käynyt ketään ja emäntä päätti korjata tämän epäkohdan kutsumalla sitten kaikki kerralla kylään. Ovikello soi tiiviiseen tahtiin ja joka kerta juoksin eteiseen yhtäläisen hyperinnostuksen saattelemana, tuskin nahoissani pysyen (isäntäväki on yrittänyt sekoittaa minua ovikellon äänen merkityksestä rimputellen sitä milloin tullessaan, milloin mennessään, milloin muuten vaan, mutta minua ei ole onnistuttu huijaamaan! - kyllähän minä nyt kuulen milloin ovella odottaa vieras ja milloin ei). Kun viimeinenkin kyläilijä (Tommi-eno, jonka saapuminen hullaannutti minut aina ilopissaan asti) oli saapunut, ihmisväkeä oli tavallisen kahden sijaan kahdeksan reilun 50 neliön kodissamme.

Erityisen hienoa oli päästä leikkimään 4-vuotiaan Benjaminin kanssa. Olemme peuhanneet usein ennenkin ja emäntä on tyytyväinen varoviin otteisiini lapsen kanssa. Toisaalta olen aivan haltioissani ja yli-innostunut Benistä, joka onnekseni on kasvanut koirien parissa eikä siis pienestä hätkähdä, ja osaa itsekin suhteuttaa otteensa oikealla tavalla kanssani. Pusuttelut, rapsutukset ja syliin pyrkimiset olivat kokoiltainen nautinto ja varastin helposti keskipisteen paikan.

Viimeiset kuvat ovat treenituokiostamme läheiseltä kentällä (jota emäntä on jo ryhtynyt nimittämään "meidän treenikentäksi", sillä meitä lukuunottamatta sitä ei kukaan muu käytä). Ensimmäisestä match showsta viisastuneena isäntäväki on treenannut kanssani ahkerasti. Rinnalla seuraamista ja paikallaan seisomista on tehty tasaisesti ja molemmissa olen edistynyt hurjasti. Melkein pääsin jo esittelemään taitojani match showssa tuossa yksi harmaa ja likainen päivä. Kaatosateesta huolimatta suuntasimme Herttoniemeen ja seisoimme jo ilmoittautumisjonossa kun emäntä kauhukseen huomasi rokotustodistuksen jääneen kotiin.

Täysi vesiperä ei reissu ollut, vaikka litimäriksi kastuimmekin, sillä tapasimme toisen aussin (Glenhousen kasvatti). Tämä värivirheellinen tyttönen (kaunis oli tuo siro, valkoinen naama) ja minä tulimme hurjan hyvin toimeen. Pääsin myös viereiseen koirapuistoon leikkimään muutaman alle kaksivuotiaan seefferin kanssa. Ja onhan se hyvä päästä haistelemaan sitä näytöstunnelmaa edes, vaikkei itse kehään pääse (mamman mielestä olen sellainen energiapakkaus, että ennen näytöksiä on parempi jatkossa aina uuvuttaa minut koirapuistoleikeillä tai muulla vastaavalla ennen osallistumista).

Seuraavaan blogiin on toivottavasti tarjolla jo uusia kuviakin, sillä olen tapaamassa piakoin lisää siskoja ja veljiä. Saa nähdä mitä tapahtuu kun on puoli laumaa koossa!