Minulla oli synttärit! Tai ainakin melkein. Puoli vuotta sitten tupsahdin maailmaan ja emäntä herkistyi ikuistamaan tämän päivän ihan ammattivalokuvaajan voimin. Puhkuin intoa ja hurmaavaa tarmoa studiolla, poseerasin kuin vanha tekijä ja tein suuren vaikutuksen kuvaajaani. Namien avulla tottelin isäntäväkeä täydellisesti ja kuvaajan avustajalle lahjoitettu vinkulelu varmisti, että katseeni oli aina oikeassa suunnassa. Nyt odotellaankin innolla valmiita fotoja, jotka tulevat toivottavasti viikon sisällä.
Riistaviettini on valitettavasti vahvistunut viimeaikoina. Alkuhämmennyksen jälkeen olen tajunnut, että jänöjussit ovat mitä parhaimpia jahtauskohteita. Vemmelsääri jos toinenkin on päässyt tuplaamaan sydämentykytyksiään minun juostessa kintereillä. Viimeksi loikimme eteenpäin pupusen kanssa ihan yhtä hurjaa vauhtia ja minulta meni taas hermot kun vaikka kuinka pingoin, tuo tasainen, puolen metrin välimatka vain säilyi ja säilyi. Oli siinäkin ohikulkijoilla näkemistä kun herra kani sinkosi edeltä, minä tulin ulisten perässä (väiski ei hidastanut tahtia vaikka kuinka pyysin!) ja emäntä kiroillen ja komentaen jälkimmäisenä. Pusikossa kadotin ihanan paistini ja kuulonikin alkoi taas yhtäkkiä toimia, joten palasin mamman luokse, jonka täytyy kyllä harjoittaa juoksukuntoaan, ei ollut emäntä ehtinyt edes puolimatkaan vastaan!
Vaikkei minusta siis ehkä viestikoiraa leivotakaan, viestitreenit ovat jatkuneet joka viikko. Paineistun emännän arvion mukaan aivan liian nopeasti, tahtoni pitää lauma kasassa saa minut täysin ylikierroksille. Samalla kuitenkin silminnähden nautin kun voin suorittaa tehtävääni ja juosta niin paljon kuin tassut vain kantavat! Kokeilimme uutta maastoa Tuija-tädin ja Neptunuksen kanssa. Pääsin juoksemaan jyrkkää mäkeä alas tädin luokse ja sitten takaisin emännän jalkoihin. Nyt oli vieläpä Nepu rinnalla pistämässä minulle pökköä pesään. Hovawartin askelpituus oli kyllä minulle liikaa, mutta Neppari herrasmiehenä suhteutti oman nopeutensa minun tahtiini jo muutaman yrityksen jälkeen, jolloin minun ei tarvinnut enää ulista hänen peräänsä rynniessämme pitkin nurmea.
Nykyään hermostun myös helposti kun menemme autoon. Ei se itse autoon nouseminen tai siellä oleminen ole mitään kamalaa - päinvastoin! Jos vain kävelemmekin automme ohi vedän sitä kohti kuin ohjus. En missään nimessä halua jäädä kyydistä ja tungen ensimmäisenä sisälle. Autoon meno kuitenkin tarkoittaa minulle, että olemme menossa tekemään jotain kivaa! Onko kyseessä koiratreffit? Kenties viestiharjoitukset? Mitä, mitä, mitä? Ja se odottaminen on niin piinaavaa! Vingun ja vongun takapenkillä malttamattomana koko matkan kunnes pääsemme päämääräämme. Vasta takaisin tullessa rauhoitun ja silloin ei olekaan mikään niin mukavaa kuin painaa kuono puhallinta vasten, heittäytyä kääröksi ja ottaa torkut, tai hiljaa katsella ulos ikkunasta ohi vilisevää maisemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti