Hullut helteet

25.7.2010 Helsinki / Vantaa

Jopas on ollut kuuma! Heinäkuun helteet ovat koetelleet jaksamistani, tosin vain päivän pahimman porotuksen alla. Aamuisin ja iltaisin virtaa riittää niin, että isäntäväki ei pysy vauhdissani mukana. Puolentoistatunnin lenkin uupumus on nukuttu pois viidessätoista minuutissa ja sitten alkaa jälleen pomppiminen. Lelua pitää heitellä koko ajan ja jossei muuta niin sylissä on ehdottomasti kyhnättävä huomiota hakemassa.

Sunnuntaina emäntä otti tavoitteekseen purkaa mahdollisimman paljon energiaani ja niinpä lähdimme ensin eläinkauppaan ostamaan minulle muutaman uuden lelun, joita voisin tuhota (edelliset ovat jo pitkälti silppuna). Paikka oli minulle täysin vieras, mutta utelias luonteeni vain nautti siitä. Ja olihan liikkeessä monta muutakin karvajalkaa, joihin olisin kauhean mielelläni tutustunut. Siihen ei siunaantunut tilaisuutta tällä kertaa, mutta onneksi menimme sitten kaupasta suoraan "treffeille" perinteiseen viikonlopputapaan Tornadon ja Dinan luokse.

Toro viihdytti minua jahtaus-juoksu-kiskomis-pomppu-riehu-ja-räyhää leikeillä. Dindin puolestaan piti kuria ja komennusta ja koitti kovasti opettaa minua haukkumaan, mutta tuo jatkuva räkyttäminen ei vaan ota tarttuakseen - emännän suureksi huojennukseksi. Siinä sujuikin sitten päivän parhaat tunnit temmeltäessä laumani kanssa. Eikä viihdyke loppunut siihen, vaan kun lähdimme isovanhemmilta emme suunnanneet kotiin.

Heräsin makoisilta autouniltani ihan vieraassa paikassa ja ensimmäinen, mitä näin ulos astuessani, oli silmänkantamattomiin peltoa. Mamma oli keksinyt, että vie minut Haltialan tilalle haistelemaan vähän erilaisia eläimiä. Ensimmäisellä laitumella olikin sitten hevosia, lehmiä ja lampaita sulassa sovussa. Katselin noita ihmeellisiä sirosorkkia ja kopsukavioita kaula kaarella, askeleet korkealla ja silmät sekä sieraimet ammollaan. Olin hirmuisen utelias ja kiinnostunut, mutta elukat olivat aivan liian kaukana aidasta, että olisin päässyt tekemään lähempää tuttavuutta. Reunimmainen lehmä mulkaisi minuun kerran, lotkautti korvaansa ja jatkoi tyytyväisenä märehtimistään.

Kävelimme pidemmälle ja vastaan sattui karitsojen aitaus. Kahdeksan eriväristä, suunnilleen minun korkuista lammaslasta määki ja rouskutti ruohoa kaikessa rauhassa aitauksessaan. Miten ihmeissäni olinkaan kun verkkoaidan laidalle päästyäni valkoinen kili kipsutti suoraa päätä eteeni, työnsi nenänsä aidanraosta ja tökkäsi minua kuonoon! Loikkasin salamana pari askelta taaksepäin ja otin matalan varo-asennon, mutta ei se hyökännytkään kimppuun!

Samanlaista tökkimis-pakoilu-leikkiä jatkoin useamman karitsan kanssa. Mamma nauroi kun pikkulampaat olivat minua niin paljon rohkeampia. Tai pikemminkin niiltä tuntui puuttuvan joko itsesuojeluvaisto tai käsitys siitä mikä minä olen. Mutta toisaalta, enhän minä ollut millään tavalla agressiivinen sorkallisia ystäviäni kohtaan. Lopulta ihastuin yhteen ruskeaan lammastyttöön niin kovasti, että ryhdyin pusuttelemaan karitsan turpaa, eikä kiharakasvaisella ystävälläni ollut mitään märkiä lipaisujani vastaan. Oi jos mammalla olisi ollut kamera mukana niin salamavalo olisi välkkynyt ja vauhdilla!

Osoitettuani moista rakkautta pikkukaritsoja kohtaan emäntä vei minut innoissaan tutustumaan muihin elukoihin. Vaan mikä olikaan ensimmäisenä vastassa! Se oli hirmuinen! Se oli musta! Se pörhisteli ja vaappui! Sen pää oli rupinen ja sulkapuku mahtava! Hurja kalkkuna! Ja sitten se purkautui minusta, se mahtavien ärinöiden, pärskyjen ja haukahdusten kavalkaadi, jolla peloissani uhittelin tuolle hirvittävälle otukselle, joka kipitti kynnet napsutellen minua kohti. Olipa luonnoton otus! En pitänyt siitä yhtään. Rauhoituin kyllä jonkin ajan lintua tarkasteltuani, ja ymmärrettyäni, että se ei pääsisi aidan läpi kimppuuni. Vaan eipä haittaa jos en ikinä moisen seuraan enää joudu!

Kalkkunan jälkeen vuohet eivät olleet enää elukoita eikä mitään. Ne eivät ansainneet edes tuhahdusta, vain nuuskaisun tai kaksi. Kanat sen sijaan hämmensivät minua hieman enemmän. Liikkuvia, äänekkäitä, pelkäämättömiä lintuja, jotka eivät pyrähdelleet lentoon vaan vaappuivat kohti ja pörhistelivät sulkiaan. Niitä varoin ja tarkkailin, mutta kuitenkin lähestyin vapaaehtoisesti. Ja kunhan kukkojen röyhistelyt ja kanojen pörhistelyt oli nähty ja tilanne todettu vaarattomaksi, kiinnostuin yhtäkkiä paljon enemmän ympärillä pyörivistä pikkulapsista.

Olisin kauheasti halunnut päästä nuuhkuttamaan ja tervehtimään kaikkia taapertajia ja vähän isompiakin lapsosia. Päästin lähelleni kaikki halukkaat ja olin iloisen utelias ihmispienokaisia kohtaan. Emäntä oli erittäin tyytyväinen avoimesta käyttäytymisestäni ja lähdimme takaisin kohti parkkipaikkaa yhtäläisen iloisina. Ison laitumen laidalla tervehdin turpapäivää vielä muutaman aikuisemman lampaan kanssa, jotka pelottomasti tulivat nuuhkimaan minua eivätkä hötkyilleet vaikka sätkyin aina kauemmas ja sitten taas lähemmäs, kykenemättä oikein päättämään mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä - paeta, varoa vai pusutella.

Poikkesimme ruiskaunokkipellon kautta, jossa mamma poimi kukkia sen aikaa kun minä porhalsin vapaana ja sitten viimein suuntasimme kotiin. Emäntä kovasti toivoi, että olisin puuhannut itseni ihan piippuun, mutta hiukan pidempien iltanokosten jälkeen olin taas täysin valmis pidemmälle iltalenkille. Tätä duracelpupua ei noin vain päihitetä!

Ensimmäistä kertaa

10.7.2010 Helsinki / Espoo

Tässä se kauan lupailtu studiokuva minusta! (Vähän litistynyt scannatessa...)


Viime lauantaina emäntä ja isäntä veivät minut ensimmäiseen, oikeaan näyttelyyn! Eikä tämä ollut mikä tahansa koirien kokoontuminen, vaan australianpaimenkoirien ihkaoma erikoisnäyttely! Paikalla oli siis yli sata minun rotuni edustajaa. Punaisia, mustia, marmoroituja, isoja ja pieniä! Jopas oli paljon nähtävää ja nuuskittavaa!

Isäntäväki valitsi meille paikan vähän kauempaa, pienen puun varjosta, sillä päivästä oli kehkeytymässä tukehduttavan kuuma. Sieltä kaiken takaa jouduin tarkkailemaan yleistä menoa ja melskettä, emäntä ei päästänyt minua häiritsemään muiden kilpailijoiden rauhaa. Otin tämän rajoituksen kuitenkin tyynesti. Olin utelias, mutta rauhallinen, kiinnostunut ja kummissani, mutten kuitenkaan hötkyillyt. Kovasti halusin kaikkien luokse, mutta en haukkunut tai yrittänyt väkisin riistäytyä emännän otteesta. Käyttäydyin siis kuin oikea hieno neiti.

Onnekseni pääsin sanomaan heippati hei muutamalle aussille. Ensinnä ohitsemme kulki agi-treeneistä kotiin matkalla oleva musta auspai. Tämän uuden tuttavan emäntä ei ollut osallistunut erikoisnäyttelyyn, koska uskoi vakaasti, ettei tuomari osaisi arvostaa läpimustaa kaunotarta, pikkuriikkisin valkotäplin. Minä en henkilökohtaisesti olisi voinut kuvitellakaan hurmaavampaa koiruutta ja peuhasimmekin iloisesti jonkin aikaa.

Toinen tuttavuus, joka käväisi luonani tervehtimässä, oli Capricolen tytsy Uni. Voi miten riemukasta oli peuhata hetki lähes omanikäiseni nartun kanssa. Löysimme hyvin saman aaltopituuden ja olisimme riehuneet hullun lailla, jos emännät vain olisivat antaneet. Kehään meno alkoi kuitenkin lähestyä, joten leikkimme jäi lyhyeksi. Vielä kehän laidalla sain hetken hassutella yhden uuden ystävän kanssa, mutta siihen sitten jäivätkin temmellykset ja oli aika ryhtyä hommiin.







Sarjassani oli neljä muuta narttupentua, oikeita kaunottaria kaikki. Olisin mieluusti tehnyt heidän kanssaan lähempää tuttavuutta, mutta jostain syystä emäntä vaati koko ajan täyttä huomiotani. Välillä jaksoinkin keskittyä häneen, välillä en. Esittelyosuus meni hyvin, annoin tuomarin katsoa minut läpi rauhassa ja hampaatkin näytin ilman kovin suuria vastalauseita. Mutta sitten kun olisi vaan pitänyt seisoa paikallaan ja poseerata - miksi ihmeessä? Jos mamma otti namin esiin istahdin alas vastaanottamaan palkintoni. Jos namia ei ollut tarjolla yritin lähteä liikkeelle ja halusin kauheasti katsella kaikkialle minne ei pitäisi. Lopulta oma osuuteni oli ohi ja tällaisen arvostelun sain tuomarilta:

"Feminine head but somewhat narrow. Good colour. Chest a little narrow causing toeing out. Nice neck. Good top line. Good temperament. Gait balanced, a little close in rear."

Neljä parasta palkittiin ja minä en valitettavasti päässyt siihen joukkoon. Emännän mielestä tuomari arvosteli minut kuitenkin pätevästi. Hän näki hyvät puoleni: naisellisuuteni, kauniin väritykseni, vahvan ja solakan niska-selkälinjani, hurmaavan luonteeni ja arvosti tasapainoisia liikkeitäni, vaikka ehkä askeleeni onkin vähän ahdas tai tiukka takaa. Pääni nyt on vieläkin kovin kapea, mutta ehtii se tässä kasvaa ajan kanssa. Samoten rintani on kapea ja syvä, joten jalat sojottavat välillä vähän ulos, mutta sekin muuttunee kun kasvan hieman lisää.

Minusta oli hauskaa ja mielenkiintoista osallistua näyttelyyn. Emäntä stressasi meistä kahdesta huomattavasti enemmän. Minä vain ihmettelin ja yritin tehdä niin kuin käskettiin - vaikka sitten en välillä ymmärtäny mitä mamma oikeastaan halusi. Luvassa onkin kuulemma paljon treeniä ja ehkä muutama harjoitusnäyttely ennen kuin yritämme tavoitella parempia sijoja. Ensimmäiseksi kokeiluksi isäntäväki oli minuun kovin tyytyväinen ja kun kotimatkalla piipahdimme perinteisesti jäätelökioskin kautta, en minäkään olisi voinut olla tyytyväisempi.


Muuten elämäni on rullannut eteenpäin tavallisella ja totutulla tavalla. Olen tosin kumonnut joitain täällä esitettyjä mielipiteitä, joita emäntä on ehtinyt kirjoitella puolestani. Ensinnäkin, olen kokonaan lakannut inisemästä autossa. Vinkumiseni lakkasi samantien kun siitä täällä marmatettiin. Olisi mamma voinut sanoa minulle suoraan. Olen äänetön ja ainaisen innostunut automatkustaja.

Myöskin se oli toiveajattelua, että en enää tuhoaisi mitään! Pah! Löysin ihanan kassillisen elektroniikkaa tänään. Pääsin tuhoamaan pelejä ja vempeleitä sydämeni kyllyydestä heti aamulla. Mamma nukkui sikeästi kun siirryin seuraavaan kassiin, joka oli täytenään silmätippoja, lääkerasvaa ynnä muuta apteekkitavaraa. Niillä vasta mukava olikin temmeltää. Silppusin kaiken ympäri asuntoa! Ja emäntä siivosikin kotiamme sitten kaksi tuntia aamuleikkieni jäljiltä. Kun hän kipaisi kaupassa ostamassa ruokaa nappasin vielä yhden rasvatuubin pöydältä ja sotkin sillä kaikki mahdolliset tekstiilit. Hurjan kivaa!

En ole antanut kesähelteiden hidastaa vauhtiani. Emäntä varoo päästämästä minua keskipäivän kuumuudessa ulos, ja käytänkin tilaisuuden hyväkseni päivänokosten merkeissä. Muuten tarmoni on ihan ennallaan ja vaadin leikkiretkiä luonnon parissa. Temmellyksen lomassa harjoittelemme myös usein erilaisia temppuja. Tahdon kovasti miellyttää isäntäväkeä ja mitä enemmän saan tehdä, sitä onnellisempi olen! Viimeisin suuri nautinto on hyppiminen! Jos vain voin, loikin nykyään ihan kaiken yli. Emäntä sanoo minua pomppu-poniksi, lokkiessani kivien ja kantojen yli kuin vieterit jalassa, ja päätyen yleensä suoraan päin mamman jalkoja jolloin menemme yhdessä mukkelis makkelis!

Heinäkuu ja hellät tunteet

2.7.2010 Helsinki

Juhannus tuli ja meni - ja vietin sen isäntäväen kanssa temmeltäessä. Juoksuleikkien ja ulkotemmellysten lisäksi olen päässyt tutustumaan uusiin tuttaviin, Marika-tätiin ja hänen tyttäreensä Helmeen. Helmi-tyttö on nelivuotias, saman ikäinen kuin enon poika Benjamin, ja täysin peloton! Hänen kanssaan on ihana leikkiä - jopa vähän liiankin ihana. Kirkuminen ja juoksentelu saa minut yltymään niin hurjaksi ja huolimattomaksi, että emäntä joutuu välillä hillitsemään voimiani. Mamma yrittää kuitenkin tukea lapsirakkauttani, sillä pienillä huomautuksilla osaan jopa ottaa heidän kanssaan ihan rauhallisesti.

Kotonamme on taas pyörähtänyt vieras jos toinenkin hetkellisen hiljaiselon jälkeen. Otan kaikki yhä edelleen yhtälailla rakkaudella ja innolla vastaan. Olen niin vierasystävällinen, että emäntä kuvitteli jo, etten lainkaan vahdi kotiamme, ennen kuin tänään aamulla anivarhain, ulko-oven ollessa raollaan, joku kipsutti läiskyvillä sandaaleillaan portaikossa rappumme ohi. Kuuntelin läheneviä askeleita levottomasti, tassutin edes takas, yritin nähdä pienestä raosta ja lopulta kyyristyin haukahtamaan varoittavasti muukalaiselle. Mamman "Hiljaa!" ärähdys ajoi naapurin kyllä varmaan enemmän pakosalle kuin minun matala urahdukseni, mutta tulihan taas todistettua, että kyllä se vartiovietti luonteestani kumpuaa.

Emäntä ei usko, että vartioinnistani tulee kuitenkaan mikään ongelma - ja luulenpa, että komentamisestaan huolimatta hän oli vain salaa tyytyväinen, kun ilmaisin valmiuteni suojelemiseen. Tähän mennessä olen jo assosioinut ovikellon soiton siihen, että kotiimme on tulossa joku ihana ihminen rapsuttamaan ja halimaan minua - ei se rimputin siis mikää uhka ole. Samoin kun olen tottunut siihen, että seinien takaa kuuluu aina kolinaa, pauketta ja ties mitä melua - edes yläkerran porausääniä en juurikaan enää kummastele. Oven ollessa kiinni en reagoi ärsykkeisiin kuin korvaani kohottamalla (jopa luukusta tippuva posti jää omaan arvoonsa). Mutta kuinka kukaan voi syyttää minua siitä, että oven ollessa auki, ja käytävän kaikuessa ihan kummallisesta lips lops äänestä, asetan jalkani tukevasti eteisen laminaatille ja kerron kuka täällä vartioi?

Mutta sitten taas, jos emme ole kotona vaan portaissa ja naapurinrouva sattuu vastaan, kiipeän hänen syliinsä pusuttelemaan ihan yhtä hanakasti kuin kenen tahansa ihmisen. Kyseinen täti ihmetteli, että asummeko me todella samassa rapussa kun ikinä hän ei ole kuullut minusta pihaustakaan. Sen lisäksi, että olen äänetön, niin sinä aikaa kun isäntäväki huitelee muualla, olen nyt myös lakannut tuhoamasta - ainakaan mitään kovin oleellista. Jo muutaman viikon olen saanut oleilla kotimme joka nurkassa yksinäisyyteni hetkinä (enkä siis enää ole eristettynä pois olohuoneesta). Kun kännykkälatureiden viettelevät piuhat ovat korkealla kaapin päällä ei mikään elektroniikka ole minua enää kiinnostanut. Olohuoneen matto saa olla aivan rauhassa, lattiaan asti ulottuvat verhot eivät kiinnosta, sohvapöydän koriste-esineisiin en koske... Lista jatkuu pitkälle ja on vallan vakuuttava! Toki vieläkin rakastan sukkien, alusvaatteiden ja kenkien tuhoamista (kuka voisi vastustaa niiden aromeja?), mutta mikään muu ei kiinnosta.

Isäntäväen alkuaikojen ajatukset sohvan ja sängyn kieltämisestä minulta ovat kauan sitten haihtuneet - kahdesta syystä. Ensinnäkin, en oikeastaan koskaan ole sängyssä tai sohvalla PAITSI silloin kun isäntä ja emäntä ovat niillä. Heidän poissaollessaan päiväpeittoon ei ole ikinä ilmestynyt ryppyäkään ja vaikka sohvatyynyt ovat joskus mystisesti karanneet lattialle, itse sohva on koskematon ja tyynytkin ehjiä. Haluan päästä pois lattian pehmoisilta matoilta, viileältä oven edustalta tai ihanalta tyynysängyltäni vain kivutakseni lähemmäs isäntää ja emäntää. Eikä mamma voi vastustaa moista hellyyden osoitusta.

Toinen syy onkin se, että isäntäväki HALUAA minut vierellensä niin sohvalle kuin sängyllekin. Vapaapäivien aamuina hyppään heidän luoksensa vällyjen väliin (mokomat yrittävät nukkua pitkään! eihän se nyt sovi, kyllä päivärytmi tulee säilyä samana arjesta vapaalle) ja aloitamme päivän peuhaamalla hali- ja pusuleikkejä. Sängyssä minä jaksan kerjätä huomiota ja rakkautta loputtomasti. Kaivaudun väkisin kainaloon ja tökin kylmänkostealla kirsullani heidän kasvojaan kunnes saan suukon ja rapsutuksia. Vasta muutaman kerran komentamalla maltan lopettaa (joskus he joutuvat heittämään minut lattialle, jotta rauhoitun) ja saatan käydä päivätorkuille, mutta harvemmin oikeastaan nukun isäntäväen viekussa. Oikeastaan ainoastaan silloin kun jompi kumpi on yksin kotona (koska eihän silloin poloisia kehtaa itsekseen jättää tuhisemaan isoon sänkyyn).

Sohvalla emme temmellä niin kuin sängyssä, vaan katsomme yhdessä telkkaria. Pidän erityisesti luonto-ohjelmista, tosin ne ovat niin hurjan jännittäviä, että joskus on juostava ihan kiinni ruutuun tuijottamaan. Sohvalla on myös hyvä nukkua silloin kun isäntäväki on kotona, koska he eivät voi liikkua minnekään ilman, että huomaisin. Voin siis vahtia heitä ja torkkua samalla - loistavaa!

Ihmisten lisäksi päiviäni ovat täyttäneet "laumani" koirat. Perheeseeni kuuluvat vahvasti Tommi-enon Dina-narttu, Tuija-tädin Neptunus-uros ja Kharon-narttu sekä isovanhempien Tornado-uros. Heitä näen kaikista koirista eniten ja heitä myös rakastan aivan suunnattomasti! Olen nähnyt kutakin tässä viime aikoina (Nepun näyttäessä mallia kokeilin jopa vähän agility esteitä!), mutta emme oikeastaan koskaan ole vielä olleet kaikki yhdessä koossa, siis kerralla samassa paikassa. Eilen pääsimme kaikkein lähimmäksi moista ilotapahtumaan, sillä isäntäväki grillaili Tommi-enon ja Tuija-tädin kanssa, mikä tarkoitti minulle treffejä Nepun, Kharonin ja Dinan kanssa! Vain Toro puuttui karkeloista (onneksi häntä näin juuri edellisenä päivänä).

Nepu on niin kova alfa-uros ja suunnattoman paljon voimakkaampi sekä rajumpi kuin minä, hovawartti kun on, että häntä aristelen ja nöyristelen hieman, mutta tyttöjen kesken - voi että sitä temmellyksen määrää! Dina on sen verran vanha, että ei jaksa juosta koko aikaa kuin päätön kana (hän pitää kuria ja herran nuhdetta sopivalla jämäkkyydellä sitten kun ei enää itse jaksa), mutta Kharon! Siinä on tyttö minun makuuni! Olen hänen kanssaan oikea riiviö! Vaadin nuorta ystävääni leikkeihin loputtomalla sitkeydellä, jahtailin ja sinkoilin ja peuhasin ilman minkäänlaista rajaa. En yksinkertaisesti osaa, halua enkä kykene lopettamaan temmellystä ennen kuin minut kannetaan kotiin. Ja meidän tyttöjen kesken olikin niin ihanan ihanaa riehua itseni aivan puhki, etten voisi olla onnellisempi.

Huolimatta siitä, että jouduin maksamaan ilostani perusteellisella kylpyreissulla (miksei kuran, kuolan ja ties minkä saastan yhdistelmää voinut jättää kroppaani?), toivon todella, että pääsen pian uudestaa viettämään "tyttöjen iltaa".