Nyt minulla on kuulkaa vaikka ja mitä kerrottavaa! Viimeksi kun blogia päivittelin olin juuri ollut kipeä, ja vähän samanlaisia uutisia on tällekin saralle.
Kunhan minä ehdin tervehtyä aloimme taas lenkkeillä emännän kanssa, mutta ehdimme tuskin päästä alkuun kun pääsi pieni tapaturma yllättämään. Juoksimme Mamman kanssa pimeässä lempimäkeäni alas. Emäntä oli päässyt karkuun ja katsellessaan olkansa yli minun kiriäni perässä, hän huomaamattaan astui "vallihautaan" mäen ja asvalttitien välissä. Saavutin emännän parahiksi kun hän tipahti vasemman nilkkansa päälle ja pyöri mukkelis makkelis tielle. Siinä sitten menivätkin emännän nivelsiteet rikki ja tohtorisetä passitti kainalosauvojen kanssa kotiin.
Mamma oli hurjan harmissaan, ettei voinut jatkaa lenkkeilyä ja harjoituksia kanssani kuten oli suunnitellut, mutta onneksi tälläkin pilvellä oli hopeareunus - pääsin viettämään paljon aikaa isännän kanssa hänen ottaessaan ulkoilutusvastuuni harteilleen.
Noh, kunhan emäntä alkoi toipua kaatumisestaan ja alkoi taas näyttää siltä, että kohta voisimme keskittyä harjoituksiin, Mamma meni sairastumaan johonkin bakteeritautiin ja päätyi tiputukseen sairaalaan kahdeksi yöksi. Itkin levottomana yöt emäntää kotiin ja isäntäkin sai siinä kärsiä unettomuudesta kanssani. En ole koskaan nukkunut niin huonosti! Eipä siis mikään ylläri, että kunhan Mamma pääsi takaisin, nukuimme autuaasti puoli vuorokautta vierekkäin sängyssä.
Vaikka emäntä oli pitkään huonossa kunnossa oli tässäkin pilvessä kirkas hopeareuna - sain pitää hänet kaksi viikkoa sairaslomalla luonani! Eikä lenkkeily isännän kanssa vähentynyt sekään, huraa!
Olen viettäny aikaani tiiviisti Helsingissä jo pitkän aikaa, mutta siihen tuli muutos syyskuun puolessavälissä. Koko emännän perhe lähti Lontooseen suuriin sukuhäihin (Mamma kainalosauvoilla konkaten) mikä tarkoitti sitä, että minä jouduin hoitoon viikonlopun ajaksi! Olen toki ollut ilman isäntää ja emäntää ennenkin, mutta aina omassa kodissani. Tämä oli ensimmäinen kerta kun jouduin pois kotoa! Menin yökylään!
Ja kukas muu olisikaan ollut pelastava enkelini jossei Pami-täti! Hänen luonaan olin ihan vieraassa talossa (asuntoon mennään hissillä! siis mitä! ensimmäinen hissiajeluni!) ja yhdet pissat päästin matolle hämmennyksissäni. Yritin kyllä olla kiltti tyttö ja välttelin tavaroiden tuhoamista (luita ja leluja oli mukana runsain mitoin). Aina ei kuitenkaan ollut helppo hillitä intoani, varsinkaan lenkeillä ulkona! Aivan uudet tuoksut! Uudet paikat! Hirmuisesti nähtävää ja nuuhkittavaa! Kiskoin hentoa Pami-tätiä perässäni ja märällä nurmikolla hänellä oli välillä vaikeuksia pitää minua aisoissa.
Enkä ollut vain Leppävaarassa yökylässä, pääsin myös Pami-tädin vanhempien luokse käymään, jossa tapani mukaan hurmasin tapaamani ihmiset suloisella luonteellani ja välittömällä ihmisläheisyydelläni. Niinpä tälläkin pilvellä oli valtaisa sädekehä! Vaikka jouduin eroon isäntäväestä, sain viettää laatuaiakaa Pamin kanssa. Aika hurahti ohi vauhdilla ja kohta minut jo haettiinkin takaisin kotiin.
Emäntä on vihdoin luopunut kävelysauvoista ja voi taas lähteä kanssani koirapuistoon tai lyhyille lenkeille. Viikonlopusta lähtien hän on vienyt minua purkamaan energiaani puistoon tai pihalle, jossa saan juosta vapaana. Voi miten mahtavalta tuntuu kirmata menemään, hyppiä kaiteiden yli, sukeltaa keinujen ali, pyöriä hiekkalaatikossa, kaivaa kuoppia soraan, etsiä se suurin keppi pusikosta ja ravata se suussa ympyrää! Olen mestari viihdyttämään itseäni, ja sinkoilen kuin päätön kana ympäriinsä niin kauan, että emäntä kyllästyy ja pakottaa minut takaisin sisälle.
Kuntoni ja intoni olivat juuri päässeet kohdilleen kun emäntä äkkäsi minun yhtäkkiä nilkuttavan. Rupesin ontumaan ja kun vaiva ei toisen päivän aikana kadonnut Mamma soitti lääkäriin. Sieltä pyydettiin käymään ortopedille ja ensimmäinen aika tarjottiin kahden päivän päähän. Neljässä päivässä ei ontumiseni suinkaan vähentynyt vaan meni pahemmaksi. Oikea jalkani oli kovin kipeä - ei niin, että minä sellaisesta välittäisin, halusin kirmailla, loikkia ja riehua ihan niin kuin ennenkin - ja vihdoin pääsimme tohtoritädin puheille.
Lääkäri taivutteli ja tunnusteli kaikki jalkani, lapani ja lonkkani perusteellisesti. Vingahtelin kimeästi kun oikeaa kyynärtä taitettiin ja reagoin myös molempien lapojen venyttelyihin. Tämän perusteella ortopedi antoi minulle piikin rauhoittavaa ja kunhan olin nukahtanut emännän syliin hoitajat kärräsivät minut röntgeniin. Etujalakani, lapani ja lonkkani kuvattiin, yrityksistäni huolimatta. Vaikka emännän syliin olin sammunut kuin saunalyhty, röntgenpöydällä tempoilin, rimpuilin, yritin paeta, yritin kiivetä syliin, pusutella hoitajat vapauttamaan minut, ihan mitä vaan, vähät väliä mistään huumetokkurasta! Hoitajat naureskilivat isäntäväelle jälkeenpäin, että olin varsin sisukas veitikka.
Emäntä toki olisi kertonut, jos olisi vain ehtinyt, että vihaan kun minua käännetään vasten tahtoani. En mene kyljelleni pakottamalla, vain maanittelemalla. Saan hirveän paniikkikohtauksen jos joku yrittää vääntää minut väkisin kyljelleni tai selälleni. Niinpä pidin itseni väkisin hereillä ja yritin epätoivoisesti taistella vastaan. En antanut itseni vaipua tajuttomuuteen koko kuvausprosessin aikana. Vasta kun minut kannettiin lepoalustalle, laitettiin peiton alle lämpimään ja emäntä ilmestyi vierelleni, pitelemään päätäni sylissään, vaivuin pimeyteen.
Tajuttomuuden rauhallisen tuutilaulun soidessa minulle isäntäväki sai kuulla kuvien tulokset. Lonkat näyttivät hyviltä, tarpeeksi syvät, tilavat ja kiinteät. Olissa ei näkynyt mitään hälyyttävää, niin siistit luut, ettei mitään syytä huolestua, että vika olisi siellä. Oikea kyynärluu oli hiukan liian terävä (josta saamme myöhemmin toisen lääkärin lausunnon), mutta ei mitään sellaista, joka viittaisi ontumisen aiheuttajaan. Niinpä lääkäri totesi, että mitään kasvuhäiriöitä, murtumia tai luutulehduksia ei ainakaan vielä ole näkyvillä. Luutulehdus tosin ei vielä välttämättä näkyisi kuvissa (jos se olisi syypää), joten jos ontumiseni ei helpota joudun kuukauden päästä kontrollikuvauksiin.
Nyt syylliseksi nilkutteluuni todettiin kuitenkin lihasrevähdys, jonka hoitamiseen sain viikoksi kipulääkekuurin ja liikuntarajoituksen. Pillerit ovat helppo homma, annan Mamman tunkea ne kurkustani alas ja jään silmiä repytellen odottamaan seuraavaa, ilman mitään protesteja. Liikuntarajoitus sen sijaan... sen noudattaminen viikon ajan on varmasti hankalempi homma. Pelkkiä pikaisia pissalenkkejä? Voin kertoa, että emännällä on kohta käsissään aikamoinen energiapakkaus! Noh, toisaalta, hänkin sai lääkäriltään juuri komennuksen pysyä kotona jalkaa parantelemassa.
Tällä pilvellä on siis vaikka kuinka monta hopeareunaa pilkistelemässä. Ensinnäkin, mitään vakavempaa ei ainakaan vielä todettu ja toiseksi, pääsen ajamaan emännän puolihulluksi kun olemme kahdestaan neljän seinän sisällä toipilaina. Kunhan minä saan taas alkaa liikkumaan enemmän pitäisi emännänkin olla valmis liikuntaan ja voimme yhdessä pikkuhiljaa pidentää lenkkejä ja lopulta päästä takaisin harjoitusten pariin. Kuulostaa hyvältä, eikö totta?
PS. Kunhan lekurista kotiin pääsimme en olisi millään suostunut nukkumaan. Joko isännän tai emännän oli kyhnättävä kyljessäni koko ajan, muuten yritin paimentaa heitä kasaan (huonolla menestyksellä kun jalat eivät kantaneet).
