Mamma sai kuin saikin joululahjaksi kameran! Ja minä vihaan sitä!
Yritän pakoilla kameraa parhaani mukaan. Emäntä syöksähtää milloin minkäkin kulman takaa räpsäsemään sillä viheliäisellä salamalla fotojaan ja minä yritän parhaani paeta. Heti kun kuulen kameran piipahduksen painan pääni alas ja yritän kadota olemattomiin.
Emäntä keksi kokeilla ajastinta ja hämäsi minut kertaalleen kuvaan kanssaan. Tämä huiputus ei tule kuitenkaan toistumaan! Nyt minä tiedän mitä se tasaisesti tihenevä piipitys tarkoittaa ja käännän pääni aina Mamman helmoihin tai selän taakse piiloon. En yhtään tykkää tästä kameraleikistä!
Mutta nyt meillä siis on kamera, mikä tarkoittaa tiheämpää blogipäivittämistä - ainakin heti kun on myös sitä aikaa. Aikaahan ei ole ollut sitten joulun, koska Emäntä on taasen töissä, töissä, töissä. Mamma on kuitenkin saanut olla minusta erittäin ylpeä, olen nimittäin sopeutunut 12tuntisiin yksinoloihini esimerkillisesti! No hyvä on, yhden korun tuhosin tuossa toissapäivänä, mutta sen jälkeen vain omat leluni ovat saaneet kyytiä Emännän poissaollessa. Tiedän kuitenkin, että kun hän yöllä (tai aamuyöllä) tulee kotiin pääsen heti pitkälle metsälenkille, jossa leikimme ja temmellämme ja harjoittelemme tottelevaisuutta!
Kuvat ulkohuveistamme ovat vielä jokseenkin säälittäviä, sillä pimeässä on vaikea ottaa kuvia edes takas riehuvasta, mustasta lumidelfiinistä. Sukeltelen ja pärskin kinoksissa, upotan pääni lumeen ja viskon valkoista puuteria päälleni kuin vesipeto meressä. Melskaamisestani tulee todennäköisesti joku päivä hyviäkin kuvia, mutta tässä nyt aluksi edes jotain katseltavaa.
Kaikkein parhaimmat leikit syntyvät yhä suuren suurista "kepeistä". Nämä pienet rungot ovat ainoat leikkikalut, jotka minulle luonnonhelmasta kelpaavat (jossei lasketa kieriviä lumipalloja, joita jahtaa kuin kissa hiiriä). Mitään pikkuisia risuja en jaksa kanniskella tai heitellä - ne silputaan palasiksi hetkessä jos Emäntä sellaisia yrittää tarjota. Minä tarvitsen yhä edelleen kunnon halon tai massiivisen oksan, joka suussa sitten juoksen keskellä latua, metri karahkaa sojottaen molemmista suupielistä.
Kylmähän minulle ei ulkona ehdi tulla siinä ajassa kun Emäntä jo kaipaa tulen äärelle, mutta pirhana miten ilkeästi lumi jäätyy paakuiksi tassuihini. Mamma leikkasi tassukarvani viimeksi kuukausi sitten, mutta taitavat ne silti sojottaa taas liian pitkinä. Ei niin, että jääpallerot varpaanväleissä yhtään hidastaisivat vauhtiani! Huomioin ne vasta kun kotiin pääsemme. Lämpimässä tuvassa emäntä sitten kiskoo paakkurat irti (jossen minä ole niitä ensin ehtinyt syödä).
Ehtipä tuossa muuten joulukin kirmata ohi vauhdilla. Pyhät vietimme Isovanhempien ja "laumani" luona. Kahden päivän peuhaamiset Dinan ja Toron kanssa kävivät kovasti voimilleni ja olenkin ehkä siksi ollut nyt niin rauhassa kotona. Jouluna tuli myös nähtyä sitä kuuluisaa Pukkia, jota en Mamman iloksi pelännyt ollenkaan! Minulla oli liian kiire juosta kahden nelivuotiaan lapsosen perässä, jotka halusivat leikkiä kanssani hippaa, että tuskin edes huomasin tämän parrakkaan herran saapumista (kovin oli tuttu hajukin, olen tainnut tavata herran jo viime jouluna...).
Emäntä on taas menossa töihin, joten tässä tämän kerran blogi, ja nyt ylös, ulos ja lenkille! Lisää ilmestynee lähiaikoina!
