Vuodenvaihde 2011 Helsinki
Se onkin sitten uusi vuosi ja uudet kujeet! Vietin 2010 viimeiset ja 2011 ensimmäiset päivät isovanhempien luona. 30.päivä joulukuuta olin mamman kanssa yöllisellä lenkillämme, kun joku testasi rakettienlaukaisupaikkaansa yhdellä kunnon räjäytyksellä, ja säikähdin sitä valtavasti! Olin iloisena kirmailemassa lumihangessa, ja joku kehtaa tulla pamauttamaan kulman taakse! Juoksin korvat luimussa vikkelään emännän jalkojen taakse ja murahtelin piilostani hetken paukautuksen suuntaan. Kun mikään ei kuitenkaan hyökännyt kimppuumme uskalsin lähteä tutkimaan ympäristöä. Tarkkailin ja vainusin, yritin paikallistaa äänen lähteen enkä irronnut kauas Emännästä, vaikka olin vapaana. Olin koko lenkin ajan levoton ja niinpä Mammaa alkoi mietityttämään kuinkahan selviän uudesta vuodesta.
Uudenvuoden aattona emäntä oli töissä, joten hän teki päätöksen passittaa minut "laumani" huomaan. Isovanhemmat, Toro ja Dina ottivat minut vastaan kuuden aikaan päivällä, eli juuri samaan aikaan kun paukkuminen alkoi. Pääsin myös tutustumaan kyläilemässä oleviin isotätiin ja isosetään (jotka olivat harmikseni jättäneet molemmat omista koiristaan Lahteen). Heidät tapani mukaan hurmasin ihmisrakkaalla, innokkaalla, uteliaalla ja suloisella luonteellani. Kaikkein parasta oli, että siinä uusia ihmisiä viihdyttäessäni ja laumani kanssa temmeltäessä en sitten pauketta pelännytkään. Edellisen illan varoituslaukaus oli ehkä hieman valmistellut minua, ja toisaalta, mitä pelättävää voisi olla kun Dina ja Toro olivat suojanani?
Emäntä oli ilahtunut välttäessään uusivuosi-traumojeni syntymisen (vaikka ensi vuonnahan sen vasta oikeasti näkee mitä jäi kummittelemaan alitajuntaan). Jospa tämä ylenpalttinen PK-seudun ilotulitusrieha olisi vaikka valmistellut minua siihen Mamman kaavailemaan luonnetestiin (sitten joskus). Emäntä oli tyytyväinen, että kykenin toimimaan sen paukautuksen jälkeen, mutta olisi vielä parempi jos en niin pitkäksi aikaa jäisi tukeutumaan häneen. Ehkäpä tällainen epävarmuus voidaan osittain lyödä iän piikkiin.
Ja toisaalta, minullehan jälkiseuraukset olivat vain mukavat! Emännän varmistelujen johdosta vietin vuoden vaihtumisen Toron kanssa painien ja Dinan kanssa suukotellen! Tornado ja minä olemme jo sen verran vanhoja kavereita, että osaamme leikkiä keskenämme juuri sillä parhaalla tavalla, josta molemmat tykkäävät! Juoksut, jahtailut, painit, ja tietysti pojan osalta selkään kiipeämiset (joista minä en ole moksiskaan, istun vain alas ja tartun karvakuonon korvaan kiinni) ovat varmaa tavaraa jokaisella reissulla. Siksi paineistunkin aivan valtavasti heti kun tiedän olevani menossa isovanhemmille (voi sitä vinkunan määrää takapenkillä). Tornadokin kuulemma kuulee automme äänen jo kaukaa ja täpinöi ovella itkien kunnes vihdoin kohtaamme.
Dina ei ole ihan yhtä riemuissaan jälleennäkemisistämme, vaikka hänkin on häntä heiluen ovella vastassa. Vanha rouva ärsyyntyy helposti minun ja Toron pennukkaista riehumisista, vaikka onkin aluksi joissain leikeissä mukana. Mieluummin Stryydel Hukka kuitenkin hypähtää sohvalle ihmisten hellittäväksi, josta minä aina välillä etsin hänet pusuteltavakseni.
Laumamme hierarkia on aivan selkeä, ja minähän olen se padan pohjimmainen. Se antaa sinänsä hiukan väärän kuvan, en nimittäin ole alistuva nöyristelijä, en vain voi sietää tappelemista. En pelkää tai matele muiden koirien edessä, mutta jos joku haluaa näyttää kaapin paikan en pistä vastaan. En voi ymmärtää miksi kukaan louskuttaisi leukojaan minulle. Minulta tuntuisi puuttuvan se osa aivoista, joka tuottaa agressiivista käyttäytymistä - tai kenties se on vain vielä pois päältä.
Lauman "iso pomo" on ikänsä ja pippurisen luonteensa puolesta Dina-san, jonka Toro antaa pomoilla kaikessa rauhassa - yleensä. Emännän veljenpojan synttäreillä uudenvuoden viikonloppuna lattialle putosi yksi viinirypäle. Yksikään meistä kolmesta koirasta ei pidä viinirypäleistä. Syljemme moisen iljetyksen heti ulos suusta. Mutta samantien kun tämä murheenkryyni vieri parketille Toro lakkasi leikkimästä kanssani ja juoksi vartioimaan "herkkua". Dina ilmestyi tietysti paikalle ja vaikka molemmat haistoivat, että kyseessä oli vetinen, kelpaamaton hedelmänpahainen, hetken toisiaan tuijotettuaan Alfa ja Beta ottivat yhteen.
Siinä vaiheessa minä pingoin sohvan taakse, otin turvavälin ja jäin ihmettelemään, että mitä pirhanaa tapahtuu. Emännän suunta oli päinvastainen ja hän retuutti tappelupukarit irti toisistaan. Kunhan rypäle oli kerätty talteen rauha palasi taas maahan ja minä kävin suukottelemassa molempia hurttia varmistaakseni, että minulle ei ainakaan oltu vihaisia. Dina antoikin minun puhdistaa hänen koko suunsa, takahampaita myöten.
Benjaminin viisivuotis-syntymäpäivät olivat tosiaan heti vuodenvaihteen jälkeen ja paikalla oli tietysti myös siskopuoli Helmi. Benin kanssa olemme ensimmäisestä päivästä asti olleet aivan ihastuneita toisiimme eikä Helminkään kanssa ole tullut yhtään mutkaa matkaan. Kyseessä on taas tapaus, jossa ei voi sanoa kumpi osapuoli on ilahtuneempi tilaisuudesta leikkiä yhdessä.
Mamma valvoo tarkkaan peuhaustuokioitamme ja lapsilla on tiukat säännöt kanssani. He eivät saa tehdä mitään perinteisiä "lasten virheitä", niin kuin pakottaa minua, huitoa millään tai vetää hännästä. Jos he jotain edellä mainituista yrittävätkin minä joko lähden pakoon, käännyn pusuttelemaan heitä tai vaihdan tylysti leikkitoveria nelijalkaiseen versioon. En tietysti heillekään ole koskaan osoittanut minkäänlaista suuttumusta, jonka takia juurikin Emäntä pitää puoliani menon alkaessa riistäytyä käsistä.
Emäntä yritti ottaa kuvaa Benistä, Helmistä ja minusta sohvalla peuhaamassa, mutta heti kun näin sen tyhmän kameran yritin livistää paikalta. Lapset olivat minua nopeampia ja Mamma sai kuin saikin jonkin sortin kuvan - jossa tosin näyttää siltä, että minua kuristetaan kahden kakaran voimin!
Siinä missä rakastan perheen lapsia ja leikin heidän kanssaan nätisti, en myöskään saa tarpeekseni perheen aikuisista. Monen päivän rellestys alkoi vaatia veroansa ja aina silloin tällöin hakeuduinkin sohvalle hellittäväksi. Lepotuokioni eivät olleet hetkeäkään tylsiä vaan rakkautta löytyi aina sieltä, minne satuin eksymään. Tällainen koiraihmisten klaani on kyllä ihana lahja aussille, joka ei mistään muusta niin paljon pidäkään kuin hellyydestä ja huomiosta.
Eritoten olen korviani myöten hulluna Tuija-tätiin ja Tommi-enoon. Olen itseasiassa niin pähkinöinä aina kun heidät näen, että heidän yllättäessä minut teen aina ilopissat (jonka takia Emäntä pitää yleensä tarkkaan huolta, että olen käynyt ulkona juuri ennen kuin kaksikko sattuu kohdalle). Parempia leikittäjiä ei olekaan kuin täti ja eno, ja minun onnekseni he pitävät minusta ainakin melkein yhtä paljon kuin minä heistä.
