Canon on kamala

joulukuu 2010 Vantaa

Mamma sai kuin saikin joululahjaksi kameran! Ja minä vihaan sitä!

Yritän pakoilla kameraa parhaani mukaan. Emäntä syöksähtää milloin minkäkin kulman takaa räpsäsemään sillä viheliäisellä salamalla fotojaan ja minä yritän parhaani paeta. Heti kun kuulen kameran piipahduksen painan pääni alas ja yritän kadota olemattomiin.

Emäntä keksi kokeilla ajastinta ja hämäsi minut kertaalleen kuvaan kanssaan. Tämä huiputus ei tule kuitenkaan toistumaan! Nyt minä tiedän mitä se tasaisesti tihenevä piipitys tarkoittaa ja käännän pääni aina Mamman helmoihin tai selän taakse piiloon. En yhtään tykkää tästä kameraleikistä!

Mutta nyt meillä siis on kamera, mikä tarkoittaa tiheämpää blogipäivittämistä - ainakin heti kun on myös sitä aikaa. Aikaahan ei ole ollut sitten joulun, koska Emäntä on taasen töissä, töissä, töissä. Mamma on kuitenkin saanut olla minusta erittäin ylpeä, olen nimittäin sopeutunut 12tuntisiin yksinoloihini esimerkillisesti! No hyvä on, yhden korun tuhosin tuossa toissapäivänä, mutta sen jälkeen vain omat leluni ovat saaneet kyytiä Emännän poissaollessa. Tiedän kuitenkin, että kun hän yöllä (tai aamuyöllä) tulee kotiin pääsen heti pitkälle metsälenkille, jossa leikimme ja temmellämme ja harjoittelemme tottelevaisuutta!









Kuvat ulkohuveistamme ovat vielä jokseenkin säälittäviä, sillä pimeässä on vaikea ottaa kuvia edes takas riehuvasta, mustasta lumidelfiinistä. Sukeltelen ja pärskin kinoksissa, upotan pääni lumeen ja viskon valkoista puuteria päälleni kuin vesipeto meressä. Melskaamisestani tulee todennäköisesti joku päivä hyviäkin kuvia, mutta tässä nyt aluksi edes jotain katseltavaa.



Kaikkein parhaimmat leikit syntyvät yhä suuren suurista "kepeistä". Nämä pienet rungot ovat ainoat leikkikalut, jotka minulle luonnonhelmasta kelpaavat (jossei lasketa kieriviä lumipalloja, joita jahtaa kuin kissa hiiriä). Mitään pikkuisia risuja en jaksa kanniskella tai heitellä - ne silputaan palasiksi hetkessä jos Emäntä sellaisia yrittää tarjota. Minä tarvitsen yhä edelleen kunnon halon tai massiivisen oksan, joka suussa sitten juoksen keskellä latua, metri karahkaa sojottaen molemmista suupielistä.


Kylmähän minulle ei ulkona ehdi tulla siinä ajassa kun Emäntä jo kaipaa tulen äärelle, mutta pirhana miten ilkeästi lumi jäätyy paakuiksi tassuihini. Mamma leikkasi tassukarvani viimeksi kuukausi sitten, mutta taitavat ne silti sojottaa taas liian pitkinä. Ei niin, että jääpallerot varpaanväleissä yhtään hidastaisivat vauhtiani! Huomioin ne vasta kun kotiin pääsemme. Lämpimässä tuvassa emäntä sitten kiskoo paakkurat irti (jossen minä ole niitä ensin ehtinyt syödä).


Ehtipä tuossa muuten joulukin kirmata ohi vauhdilla. Pyhät vietimme Isovanhempien ja "laumani" luona. Kahden päivän peuhaamiset Dinan ja Toron kanssa kävivät kovasti voimilleni ja olenkin ehkä siksi ollut nyt niin rauhassa kotona. Jouluna tuli myös nähtyä sitä kuuluisaa Pukkia, jota en Mamman iloksi pelännyt ollenkaan! Minulla oli liian kiire juosta kahden nelivuotiaan lapsosen perässä, jotka halusivat leikkiä kanssani hippaa, että tuskin edes huomasin tämän parrakkaan herran saapumista (kovin oli tuttu hajukin, olen tainnut tavata herran jo viime jouluna...).

Emäntä on taas menossa töihin, joten tässä tämän kerran blogi, ja nyt ylös, ulos ja lenkille! Lisää ilmestynee lähiaikoina!

Lumikuningattaren paluu

Marraskuu/Joulukuu Helsinki/Vantaa
Marraskuu humahti ohitse oikeana muutosten hullunmyllynä! Ensinnäkin sain ensimmäisen juoksuni, eli minusta tuli iso tyttö! En reagoinut juoksuihin kovin voimakkaasti, ainakaan henkisesti (mamma ei tykännyt jatkuvasta siivoamisesta). Olin hieman levoton, mutta muuten normaali itseni. Suurin ongelma osoittautui pikemminkin ulkoilussa. Minne mennä kiimaisen nartun kanssa? Emäntä ratkaisi dilemman lopulta viemällä minut jonnekin missä ei varmasti ole muita koiria ;)


Maagisen vuoden iän lähestyessä emäntä on alkanut hyppyyttää minua, ja motoriikkani kehitys onkin ollut nopeaa. Ennen ensilumen saapumista saavutin vihdoin rohkeuden ja taidon loikkia korkealta ja korkealle. Pomppiminen, joka ennen jännitti minua, alkoi sujua kuin itsestään.





















Muutosten marraskuu ei tuonut mukanaan vain muutoksia minussa vaan myös luonnonmullistuksen kun lumi satoi maahan. Se oli tietysti minulle aivan uskomattoman suuri ilon ja riemun lähde.















Henkilökohtaisesti suurempi myllerrys oli kuitenkin muuttaminen Vantaalle! Jouduin jättämään taakse kodikseni totutun Malmin ja lähtemään Havukoskelle! Aluksi en pitänyt paikasta lainkaan. Uudet hajut, huonekalut, äänet, naapurit, kaikki olivat ihan pielessä! Ihastuin kuitenkin tämän vasta remontoidun kotipesäni viereiseen metsään! Aivan mahtava mäntymetsä pururatoineen. Nautin suunnattomasti saadessani juosta vapaana lumisessa korvessa, ja tottelevaisuutenikin on jo sen verran kohdillaan, että irtautuminen ja palaaminen toimivat kuin leikiten.

Tämä uusi ympäristö on kyllä saanut vartioviettini esiin (ja oma osansa oli varmasti juoksujen aikaansaamalla aikuistumisella). Urahtelen ja murahtelen vieraille, vahdin ovia ja pysyn kiinni emännässä vapaanakin uusilla alueilla. En kuitenkaan vieläkään hauku, saati reagoi eroahdistukseen ulvomalla. Niinpä muuttomme on sujunut pehmeästi, vaikka naapurin koirien kanssa yhteistä säveltä ei olekaan löytynyt. Bulldogi narttu ei pitänyt minusta lainkaan! Ehkäpä saan jostakusta muusta leikkitoverin itselleni...

Syntymäpäiväni kunniaksi 21.12. sain viettää tyttöjen iltaa! Kyläilemään luokseni tuli Kharon! Huonojen kokemustensa takia Kharon ärisi ja pomotti minua ensin, mutta minä osasin heti alistua ja vain odottaa kunnes tyttö muistaisi, että minuun voi luottaa. Ei mennytkään montaa minuttia, kun juoksimme jo yhdessä pää viidentenä jalkana lumikinosten lomassa ja riemuitsimme treffeistämme. Olen kauheasti kaivannut seuraa, erityisesti muista koirista (vaikka aina välillä pääsenkin isovanhempien Toroa ja Dinaa morjenstamaan), joten parempaa syntymäpäivälahjaa en olisi voinut saada!




















Kharon jäi luoksemme yöksi, mutta eihän siitä nukkumisesta oikein mitään meinannut tulla. Änkesimme tunkesimme molemmat sänkyyn ja Emäntä ei ollut mahtua viekkuumme. Olen ottanut tavakseni nukkua emännän vieressä sängyllä täällä uudessa kodissamme (voin vahtia häntä hyvin ja toisaalta hakea itse turvaa). Kharonille ei myöskään tietysti kelvannut mikään muu lepopaikka ja niinpä täytimme pedin kuolalla ja karvalla. Mamma oli niin onnellinen!














Muutamisen tohinassa, joulun lähestyessä ja Mamman sairastellessa tämä blogin päivittäminen on kärsinyt. Kun kameraakaan ei ole ollut käytössä (kuvat ovat kännykällä räpsittyjä) on kirjoittaminen vain viivästynyt ja viivästynyt. Emäntä yrittää pian ylipuhua jonkun fotoilemaan minusta taas kunnollisia kuvia niin näette miten hulluna olen lumeen, kuinka sukeltelen siinä kuin Roope Ankka rahoissaan ja ehkä saatte kuvia jopa tuosta minun uudesta satumaastani, eli viereisestä ulkoilumetsästä. Agiesteiden treenailua on aloitettu ja siitäkin päivityksiä tulee kunhan on kameraa ja aikaa. Kaikkeen tarvitaan aina kameraa ja aikaa! Jahka nämä kaksi asiaa kohtaavat lisää päivityksiä siis tiedossa.

Halloween!

30.10.2010 Helsinki

Tämä on lokakuun viimeinen päivitys, lupaan! Tässä kuussa tavaraa onkin tupannut vähän reilummin. No, kompensoidaan hiljaista syyskuuta.

Tällä kertaa tarjolla olisi Halloween hulluttelusta vähän fotoja. Koska rakastan pitää huiveja kaulassa emäntä päätteli, että en ehkä ihan hirveästi kärsisi pienestä naamiaisleikistä ja hauskaa meillä olikin!


Ensimmäisenä kokeiltiin perinteisesti prinsessa-lookkia.


En välittänyt tiarasta (itseasiassa tuhosin sen hiukan myöhemmin kun Mamma ei katsonut) joten emäntä kokeili toista naisellista asua: haaremin kaunis kurtisaani.


Vieläkään en ollut tyytyväinen, joten laitoimme luottamuksemme pinkkiin! Eikös se nyt ole jokaisen tytön lemppari?


Pirtsakka pinkki ei ole minua varten, mutta vihdoin emäntä löysi sellaisen lookin, josta minä tykkäsin! Tätä naisellisemmat asusteet kiskottiin innolla pois päältä ja riepoteltiin ympäri huonetta, mutta punainen pipo ja lilahtava huivi saivat olla paikoillaan kaikessa rauhassa.


Emäntä malttoi sitten luopua tyttömäisyyden tavoittelemisesta ja löysi vielä toisenkin asukokonaisuuden, joka oli ihan minua. Harmi vaan, että hattu oli ihan liian iso...

Kuvauksellisen kaunis

Lokakuu, Pohjois-Helsinki

Heipparallaa ystävät! Blogini on taas kiilloitettu ajantasalle päällisin puolin. Ilmettä päästiin muuttamaan kiitos fotograafferi Shaggyn, joka pyörähti kanssamme lokakuun alussa eräällä pellolla vähän räpsimässä. Emäntä laittoi tänne nyt esille kauneuteni kaikin puolin, mutta jotta ei totuus unohtuisi, tässä vähän "kulissien takaa":


Mamma pohjusti minut strategisella keskustelulla ja poseerausvinkeillä.


Hippasen liikaa kierroksia oli alussa...


Mitä Emäntä halusitkaan, että teen?


Uusintakierrokselle ja turbo päälle!


Isäntä yritti vaihtoehtoista taktiikkaa ja antoi kohteen innolleni.


Saalis tähtäimessä!


Mamma yritti usuttaa minua metsästämään olematonta.


Mutta kun ei siellä näy mitään...


Lammaspaimenen on ymmärrettävä paimennettaviaan, niinpä rouskutin ruohoa jokaisella välitauolla, ja siitä emäntä saikin idean lahjoa minut temppuihin korsilla!


Siinä sitä sitten juostiinkin loppuaika ruonoa nenässä!


Lopulta olin ihan läkähdyksissä ja oli juomatauon paikka.


Jonka päätteeksi ryöstin koko pullon!


Oliko siis mikään ihme, että kuvia otettiin monia satoja tavoitellessa sitä upeaa aussipotrettia?

Herra Beni

13.10.2010 Vantaa
Koitti 13.päivä, keskiviikko. Isäntäväki pujotti päälleni upouudet valjaat (ihanan punaiset ja pehmeät topcanis sierrat, jotka itse kiskoin alas hyllyltä emännän selän takana - hän yritti valita minulle ihan vääränlaisen, violetin kapistuksen, mutta usean testailun jälkeen huomasi minun kyllä tietävän paremmin) ja läksimme taas autolla liikenteeseen. Loikkasin takapenkille tapani mukaan innosta soikeana, mutta tavoistani poiketen aloin heti vinkua. Normaalistihan otan iisisti automatkalla ja nyt isäntäväki ihmetteli, että miksi olen niin hermostunut. Yritin kertoa heille, että minulla oli huono olla! Olin saanut haavan vatsaani.

Matka Mamman sopimille treffeille oli lyhyt, joten isäntäväki päätti tarkistaa perille ajettuaan mikä minua vaivaa. Naarmuni oli kuitenkin vain pinnallinen, ahdisti minua vain makuuasennossa. Niinpä kun hyppäsin parkkipaikalle, valitteluni loppuivat kuin seinään. Emäntä tarkasti minut päällisin puolin, mutta siinä vaiheessa sinkoilin jo intoa pursuen edes takas - tunnistin paikan jonne olimme saapuneet! Sama tienpalsta jota kuljimme viikonloppuna Kormuniityn koira-aitaukseen! Olin niin täpinöissäni, että ruumiintarkastuksesta ei tullut mitään.

Isäntäväki ei siis havainnut minussa mitään vikaa ja jatkoimmekin sitten alkuperäisen suunnitelman toteutusta, pääsin kahdenkeskisille treffeille herra Benin kanssa!


Beni, eli Ossequente Foxtrot,odotti minua koira-aitauksen luona emäntänsä Jennyn kanssa. Jennyllä oli kamera mukana ja hän on lahjoittanut emännälle blogiani varten kaikki tämän päivityksen upeat kuvat! Suuri kiitos ja paljon hukkapusuja!


Tunnistimme tietysti toisemme ja olimme yhtä pähkinöinä molemmat jälleennäkemisestä. Menimme tällä kertaa eri aitaukseen, ihan perimmäiseen puistonurkkaan, jossa saimme olla aivan rauhassa. kunhan hihnat oli irroitettu sinkosimme juoksukilpaan täydellä vauhdilla!

Pyrkimykseni oli tietysti hurmata ihanainen Beni-san, ja tuoksuni tuntuivat houkuttavan häntä ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mitäpä siis siitä, että en ihan joka hetki ollut hurmaavimmillani, vaan kuola lensi ja karvat pöllysivät!

Emäntä oli tuonut meille viihdykkeeksi pallon ja frisbeen, joilla voisimme kimpassa leikkiä treffiemme ajan. Beni osoitti kuitenkin nopeasti olevansa omistushaluinen poikaystävä - ei vain minusta, vaan myös leluista! Olen sen verran herkkä tyttö, että en uskaltanut alkaa leluistani kiistelemään, mutta sen kerran kun sain kaapattua jomman kumman hupivälineistämme, kirmasin matkaan palkinto tiukasti hampaissani!

Osasimme tietysti myös erinomaisesti purkaa energiaamme ilman lelujakin. Perinteiset taklausjuoksut olivat kuvioissa mukana, tosin minun oli oltava ketterä ja nokkela kun 30kg miehekästä urosta rynni kohti. Kevyt rakenteeni ja kymmenen kiloa tappiota painossa pistivät minut altavastaajan asemaan, mutta onneksi minulla on nopeat käännökset, vikkelät suunnanvaihdot ja erinomaisesti ajoitetut väistöliikkeet. Niinpä kuperkeikkani pitkin puiston maata on laskettavissa yhden käden sormilla.

Suurimman vauhkoilun laantuessa ehdimme välillä huomata myös muun maailman. Viereisissä koirapuistoissa temmelsi hurttia ja aina välillä kirmasimme yhdessä aidalle tarkkailemaan tovereitamme.

Tämä teinileidi vei lopulta voiton kuntokilpailussa. Emäntä tosin naureskeli, että juoksemiseni ja loputon leikkimiseni johtuu pikemminkin luonteenomaisesta periksi-antamattomuudestani, eikä huippukunnosta.

Oli miten oli, Beni heittäytyi maahan lepuuttamaan ja minä tietysti menin perässä - en tosin huilaamaan. Minä halusin peuhata lisää!

Nuori herra pyöri auliisti selällään, jotta teinityttö sai riehua yllin kyllin! Ihanan syksyn ansiosta painimme muuttui hyvin nopeasti joksikin mutapainin kaltaiseksi, valkoiset rintavillat harmaiksi ja samettisen mustat turkkimme ruskeiksi. Vaan mitä väliä on ravalla kun kerrankin pääsee oikein kunnolla mylläämään maassa?


Miten sitten päättyivät treffimme romanttisena syysiltana, auringonlaskun herkässä hehkussa? Kylmään eripuraan painimatsin jälkeen?


Ei suinkaan! Olemme yhä edelleen vallan ihastuneita toisiimme ja nautimme hurjasti tästä tête-à-tête tilaisuudesta - joka toivottavasti toistuu pian uudestaan!

Niin mahtavan onnistunut kuin iltamme olikin, kotiin päästessä odotti jotain ihan kammottavaa, nimittäin suihku! Mamma kantoi minut suoraan kylpyhuoneeseen ja ennen kuin ehdin kunnolla panikoida jouduin vesisuihkun ja kuurauksen uhriksi! Siinä kuraa pestessä emäntä sitten huomasi sen vatsani haavankin ja kamaluudet sen kun jatkuivat!

Suihkun jälkeen isäntä kaappasi minut syliinsä ja pakotti selälleni (minä vihaan, vihaan, VIHAAN yli kaiken olla selälläni!). Pienimuotoisen taistelun jälkeen Mamma pääsi vihdoin puhdistamaan mahassani olevaa vekkiä, johon oli tietysti peuhatessa päässyt likaa. Niinpä operaatio suoritettiin erityisellä huolellisuudella ja täydellinen grande finale koitti kun pääni pujoitettiin siihen hirviö-kauluriin, jota jouduin pitämään koko yön! Luojankiitos aamulla pipi oli kuitenkin jo puoliksi parantunut ja sain luopua kammottavasta kaulurista!

Treffit!

10.10.2010 Vantaa

Voi että miten mainion päivän vietin tänään! Emäntä oli sopinut minulle treffit neljän muun australianpaimenkoiran kanssa. Kyllä se vaan on kumma juttu, että oman rodun kanssa on aina ne hauskimmat kohtaamiset. Isäntä räpsi kuvia ahkerasti tapahtumasta, joten tällä kertaa kuvat kertonevat enemmän kuin sanat.

Ihan ensimmäiseksi on kuitenkin esiteltävä vauhdikkaat treffitoverini! Meitä oli paikalla mainiosti aussien koko väriskaala, eli musta, punainen, sinimerle ja punamerle! Olimme myös kaikki eri kenneleiden kasvatteja, joten mukavan monipuolisesti voin lajiani esitellä (ei niin, että tietämättömät ohikulkijat edes tajuaisivat meidät kaikki ausseiksi, kun turkit ovat niin erilaiset).



Ensimmäisenä joukon vanhin, järjestyksen ylläpitäjä, rouva No Field's Bordadura, eli Assi.















Assilla oli mukanaan "vauvansa", perheensä uusin jäsen, vain viisikuukautta vanha hurmuri, True Choice Dolled Up - tuttavallisemmin Iitu.























Myös kaksi "kovaa jätkää" oli paikalla pitämässä jöötä, heistä pörröisempi, Drover's Hell of a Thunder, eli vaativattomasti Thor, tässä ensin.



















Toisena kukkona tunkiolla paikkaansa puolusti Ossequente Foxtrot, sliikki ja smoothi herra Beni, jonka kanssa suunnittelemme jo kahdenkeskisiä treffejä.

















Siinä missä ulkonäkömme poikkesivat "jokseenkin huomattavasti" toisistaa, oli jokaisella hurtalla myös aimo annos luonnetta, eikä näiltä treffeiltä löytynyt yhtään peilikuvaa. Huolimatta erilaisista persoonistamme, tulimme kuitenkin aussimaiseen tapaan oikein sutjakasti toistemme kanssa toimeen, höystettynä pienellä draaman poikasella.

Alku oli tietysti erinomaista, adrenaliinintäyteistä häsellystä, kun yritimme selvittää, että kenes kanssa tässä on samaan aitaukseen päästetty. Thor saapui meitä muita hetkeä myöhemmin ja lisäsi menoon pari kierrosta lisää. Mutta jahka olimme aikamme sopivasti toisiamme mittailleet, juoksuleikit ja painit lähtivät rullaamaan kuin vanhoilla tuttavilla.


























































Silloin tällöin joku meistä joutui aina jäähylle kun intoilu karkasi käsistä. Minä hurmasin pojat ilman sen suurempia vaikeuksia (molemmat tietysti, nuoren nartun tuoksuillani, mista he eivät suinkaan alkaneet käydä ylikierroksilla...). Assi ja Iitu olivatkin sitten vaikeampia tapauksia. Olisin kovasti halunnut temmeltää nimenomaan Iitun kanssa, sillä viisikuukautinen aussinalku oli sopivan säväkkä ja leikkisä makuuni. Otteeni olivat kuitenkin liian usein rajut, vauhtini liian kova ja taklaukseni kaatoivat leikkikaverini mukkelis makkelis.

Iitu kyllä halusi leikkiä kanssani ja osoitti ikäisekseen suurta rohkeutta isompiensa seurassa (vaikkeivät nuo äijätkään olleet kuin siinä vuoden iän molemmin puolin. Tyttöä oli kuitenkin vahtimassa tiukka-asenteinen Assi, ja rouva olikin herkästä välissä suojelemassa Iitua.


















Minulla oli eniten vaikeuksia miellyttää nimenomaan Assia, jonka terävät komentohaukut ja niskasta nappaamiset hidastivat menoani. Emäntä olisi nähnyt ehkä viisaammaksi, jos olisin alistunut Assille, mutta pääasiassa minä en jaksanut välittää nartun komentelusta. Muutaman kerran jopa napautin leukoja häntä kohti kun alkoi oikein ärsyttää. Ja kaikesta tästä huolimatta olisin kuitenkin halunnut leikkiä uuden aussiystäväni kanssa.

Myös jätkät ottivat toisistaan keskenään mittaa hiukan napakammin. Pari kertaa noustiin takajaloille ärisemään, hampaat välkkyivät ja tunteet kävivät kuumana. Pojat olivat kuitenkin kuuliaisia koiria ja emäntiensä käskystä jättivät rähinänsä. He olisivat kovasti halunneet selvittää, lähelle saman ikäisiä kun olivat, että kumpi on pomo, kingi, se iso paha susi. Tällä kertaa kaverit joutuivat kuitenkin tyytymään sopuisaan peuhaamiseen.









Kaikenkaikkiaan treffit olivat ehdottomasti erinomaisen onnistuneet. Oli aivan fantastista päästä tutustumaan uusiin ausseihin ja harjoittamaan sosiaalisia taitojani. Silmäni kiiluivat innosta ja askeleni olivat vaivattoman keveät kun riemuissani juoksin tovereitteni kanssa. Olinkin jo ollut kuolla tylsyyteen tallustaessani uudestaan ja uudestaan samoja lenkkipolkuja! Toivon kovasti, että pääsen pian uudestaan törmäilemään Assin, Iitun, Thorin ja Benin kanssa!