Paimenkoira

24.6.2010 Inkoo

Emännällä alkoivat jussivapaat, joten hyppäsimme autoon ja hurautimme Inkooseen! Löysimme itsemme Hagabergin tilalta, jossa meitä olivat vastaanottamassa Jokke ja Tikru. Tikru-poika on suurin aussie, jonka olen koskaan tavannut! Tämän punaisen trikin hurja ulkomuoto ei kuitenkaan kuvastanut sitä hurmaavaa, lempeää ja pehmeää sisintä, joka pinnan alta paljastui. Tulimme heti todella hyvin toimeen ja jossei aurinko olisi porottanut niin sietämättömän kuumasti, olisi homma voinut jopa riistäytyä käsistä - mutta nyt temmellys sujui ainakin uuden toverini puolelta hillitymmin (jos minulla olisi samanlainen turkki en varmasti sinkoilisi keskipäivän kuumuudessa kuin päätön kana - nythän se onnistuu vielä vallan mainiosti).






Emäntä vei minut Hagabergin tilalle aivan erityisestä syystä. Menimme toki tapaamaan Tikrua, mutta ennen kaikkea kohteenamme oli joku aivan toinen karvakasa. Tai itseasiassa pienoinen lauma heitä. Pääsin kohtaamaan lampaita! Kävimme ensin tarkkailemassa kiharakarvaisia ystäviäni laitumella, ja minä olin heistä erittäin kiinnostunut. Emäntä ei laskenut minua turhan lähelle sähköaitaa, vaan oli tyydyttävä etätutkailuun. Maltti olisi ollut valttia sitten kun tuli oikein tutustumisen aika, mutta se ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani. Kaiken kukkuraksi emäntä meni ensin yksin ystävystymään lauman kanssa - minä jouduin vain seisomaan ja katsomaan! Kyllä sitä hermot menee vähemmästäkin.

Sirosorkkaiset neidot hurmasivat mamman, joka nopeasti pääsi väleihin uuhien kanssa. Sen aikaa minä jouduin tönöttämään aidan toisella puolella. Sietämätöntä! Kunhan vihdoin pääsin samaan aitaukseen lampaiden kanssa intoni ja sinkoiluni oli aivan liian räväkkää. En voinut mitenkään ymmärtää, että toimintani näytti hyökkäilyltä ja sangen uhkaavalta uusien ystävieni silmin. Minä olisin vain halunnut päästä suoraan iholle kiinni! Juosta ja jahdata tyttöjoukkoa, vaan se ei tullut kuuloonkaan. Emäntä piti minut tiukassa hihnassa itsensä ja aidan välissä. Sain tarkkailla lampaita vain kaukaa ja tämän päivän harjoitukseen kuuluikin pelkästään lauman liikuttaminen.

Ihmiset yrittivät totuttaa uuhet läsnäolooni ja vakuuttaa herkät tytsyt siitä, että en heittäydy sudeksi, joka hyökkää kimppuun. Minun piti omalla liikkeelläni, aitauksen toisella puolella, saada lauma liikkumaan eteenpäin - mutta vain kävelyvauhtia. Se onnistuikin niin kauan kuin minä maltoin askeltaa hallitusti, enkä sinkoillut tai syöksähdellyt, joka taasen aiheutti paniikkia sirosorkissa. Loppua kohden lampaat rauhoittuivatkin ja vaikkeivät päästäneet minua aivan lähelleen, hyväksyivät sen, että en ole mikään suuri vaara (joidenkin mielestä taisin olla aika rääpäle, varsinkin kun verrataan Tikruun, jonka rinnalla vertaus ei ehkä ole ihan perätön).


















Lopulta uuvahdin ja katseeni ei enää sinkoutunut kuin magneetin vetämänä kikkarakarvoihin. Lopetimme ensikokeilun ja pääsin taas leikkimään Tikrun kanssa. Emäntä on tyytyväinen suoritukseeni, vaikka hätäilenkin vielä aivan liikaa. Minulla kuitenkin on luontainen kiinnostus uuhi-ystäviäni kohtaan. Loputon innostus ja uteliaisuus ovat tärkeitä elementtejä, joista varmasti on paimennuksesta hyötyä. Tuntuisin myös omaavan vahvan luotaisen vietin paimentamiseen, mutta eihän tällaisia asioita tietysti yhdestä kerrasta vielä varmasti voi sanoa. Molemmat kuitenkin nautimme tilaisuudesta kokeilla uusia virikkeitä, varsinkin jotain tällaista, mihin minun rotuni on syntyjään tarkoitettu.











Kunhan olimme Tikrun kanssa tarpeeksemme leikkineet, Mamma patisti minut tulikuumaan autoon ja lähdimme huristelemaan takaisin kotiin. Piipahdimme tankkaamaan vielä Inkoon keskustassa, ja siinä samalla nautimme jäätelön meren rannalla. Autokin ehti viilentyä paussimme aikana ja pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka hurahti ohi yhdessä simänräpäyksessä - ainakin minulle. Rankkoja nämä viihdytysreissut, joita emäntä minulle värkkää. Sammun aina kuin saunalyhty kun lähdemme kotiin ja niin nytkin nukuin kuin tukki. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään ettenkö olisi nauttinut reissustamme ja uusista ystävistäni. Toivottavasti pääsemme pian uudestaankin Hagabergiin.

6kk

21.6.2010 Helsinki

Minulla oli synttärit! Tai ainakin melkein. Puoli vuotta sitten tupsahdin maailmaan ja emäntä herkistyi ikuistamaan tämän päivän ihan ammattivalokuvaajan voimin. Puhkuin intoa ja hurmaavaa tarmoa studiolla, poseerasin kuin vanha tekijä ja tein suuren vaikutuksen kuvaajaani. Namien avulla tottelin isäntäväkeä täydellisesti ja kuvaajan avustajalle lahjoitettu vinkulelu varmisti, että katseeni oli aina oikeassa suunnassa. Nyt odotellaankin innolla valmiita fotoja, jotka tulevat toivottavasti viikon sisällä.

Riistaviettini on valitettavasti vahvistunut viimeaikoina. Alkuhämmennyksen jälkeen olen tajunnut, että jänöjussit ovat mitä parhaimpia jahtauskohteita. Vemmelsääri jos toinenkin on päässyt tuplaamaan sydämentykytyksiään minun juostessa kintereillä. Viimeksi loikimme eteenpäin pupusen kanssa ihan yhtä hurjaa vauhtia ja minulta meni taas hermot kun vaikka kuinka pingoin, tuo tasainen, puolen metrin välimatka vain säilyi ja säilyi. Oli siinäkin ohikulkijoilla näkemistä kun herra kani sinkosi edeltä, minä tulin ulisten perässä (väiski ei hidastanut tahtia vaikka kuinka pyysin!) ja emäntä kiroillen ja komentaen jälkimmäisenä. Pusikossa kadotin ihanan paistini ja kuulonikin alkoi taas yhtäkkiä toimia, joten palasin mamman luokse, jonka täytyy kyllä harjoittaa juoksukuntoaan, ei ollut emäntä ehtinyt edes puolimatkaan vastaan!

Vaikkei minusta siis ehkä viestikoiraa leivotakaan, viestitreenit ovat jatkuneet joka viikko. Paineistun emännän arvion mukaan aivan liian nopeasti, tahtoni pitää lauma kasassa saa minut täysin ylikierroksille. Samalla kuitenkin silminnähden nautin kun voin suorittaa tehtävääni ja juosta niin paljon kuin tassut vain kantavat! Kokeilimme uutta maastoa Tuija-tädin ja Neptunuksen kanssa. Pääsin juoksemaan jyrkkää mäkeä alas tädin luokse ja sitten takaisin emännän jalkoihin. Nyt oli vieläpä Nepu rinnalla pistämässä minulle pökköä pesään. Hovawartin askelpituus oli kyllä minulle liikaa, mutta Neppari herrasmiehenä suhteutti oman nopeutensa minun tahtiini jo muutaman yrityksen jälkeen, jolloin minun ei tarvinnut enää ulista hänen peräänsä rynniessämme pitkin nurmea.

Nykyään hermostun myös helposti kun menemme autoon. Ei se itse autoon nouseminen tai siellä oleminen ole mitään kamalaa - päinvastoin! Jos vain kävelemmekin automme ohi vedän sitä kohti kuin ohjus. En missään nimessä halua jäädä kyydistä ja tungen ensimmäisenä sisälle. Autoon meno kuitenkin tarkoittaa minulle, että olemme menossa tekemään jotain kivaa! Onko kyseessä koiratreffit? Kenties viestiharjoitukset? Mitä, mitä, mitä? Ja se odottaminen on niin piinaavaa! Vingun ja vongun takapenkillä malttamattomana koko matkan kunnes pääsemme päämääräämme. Vasta takaisin tullessa rauhoitun ja silloin ei olekaan mikään niin mukavaa kuin painaa kuono puhallinta vasten, heittäytyä kääröksi ja ottaa torkut, tai hiljaa katsella ulos ikkunasta ohi vilisevää maisemaa.

Puoli laumaa koossa

5.6.2010 Espoo

Viikko on vierähtänyt sitten sen ihanan päivän, jolloin näin siskoni Viivin ja veljeni Lucan sekä Dinon Espoossa. Vihdoin on emäntä kuitenkin saanut blogiuudistukset valmiiksi ja pääsen kertomaan iltapäiväseikkailustani Kilon koirapuistossa!

Olin käynyt aikaisemmin tapaamassa Dinoa samassa paikassa, joten tunnistin tutut maisemat hypätessäni ulos autosta. Sanomattakin on selvää, että innostuin hurjasti ja kiskoin emännän perässäni parkkipaikalta koirapuiston ovelle, jossa meitä odottivat Dino ja Viivi. Ryntäsin tervehtimään velikultaa, mutta siskoa nuuskutin hiukan varuillani. Tuoksu oli kuitenkin tuttu ja avoin sekä leikkisä sisareni villitsi minut hetkessä temmeltämään kanssaan. Pyörimme kolmistaan portilla kunnes isoveli Luca tassutteli tomerasti paikalle.

Erilaiset luonteemme tulivat nopeasti esille. Luca ja minä olimme lähes täsmälleen saman kokoiset, isoveli ehkä aavistuksen jäntevämpi, ja ilmeemme sekä ulkonäkömme hyvin samankaltaiset. Luca-poika oli kuitenkin paljon rauhallisempi - emäntä käytti sanaa järkevämpi, mutta se on minusta liioittelua, olen ihan yhtä fiksu - kuin me muut. Isoveli tarkkaili, komensi ja johti meitä muita häntä kippuralla ja turkki kiharalla.

Veljekset eivät tällä kertaa olleet kuin ilvekset. Siinä missä Luca halusi jahtailla ja juosta, Dino-veli halusi painia ja temmeltää. Pikkuveli - sillä pienin ja suloisin Dino yhä edelleen on - oli heiman alakynnessä lyhyine jalkoineen kun otimme toisistamme mittaa sadan metrin juoksussa koirapuistoa ristiin rastiin. Taklaukset johtivat usein tyrmäykseen kun suurempi kolmikko ryntäsi päin ja terävänä poikana Dino pyrähtelikin ihmisten jalkojen väliin tai pöydän alle taitavilla väistöliikkeillä. Hurmuripoika ei myöskään jättänyt isäntiä ja emäntiä kylmäksi vaan hurmasi heitä pörröisellä charmillaan ja märillä suukoillaan.

Myöskään siskoista ei nyt voi kehua, että olivat kuin kaksi marjaa. Viivin marmoroitu turkki ja vaaleat kasvot eivät peilanneet omiani. Dino ja Viivi olivat keskenään enemmän samaa näköä, bluemerle väreineen, mutta vähänkin tarkemman syynin alla huomasi heti sävyjen ja kuvioiden selkeät erot, joten ei tässäkään voi suurta samankaltaisuutta väittää. Sisko oli minua hiukan pienempi, mutta voimakkaampi, luonteeltaan ehkä itsepäisempi ja vahvempi.

Viivin vahvuus ja Lucan itsevarmuus vetivät kaksikon yhteen useammin kuin minun ja Dinon seuraan, mutta meillä taasen oli pikkuveljen kanssa selkeää kemiaa - vähän jopa liikaakin Dinon puolelta. Suosiminen ei ollut kuitenkaan mitenkään selkeää vaan temmelsimme sulassa sovussa pikku laumana. Emäntä katseli vierestä, sydän onnesta pakahtumaisillaan, kun niin luonnollisesti ja iloisesti sujui tapaamisemme. Kyllä se vaan on kumma miten aussi aussien tuntee, sisaruksista nyt puhumattakaan!

Muutaman tunnin jälkeen alkoi virta vähetä, energiataso laskea ja isäntäväki päätti siirtyä puistosta Dinolle kyläilemään. Viivi joutui jättämään kotikäynnin välistä, mutta Luca ja minä seurasimme pikkuveljeä innolla jatkoille. Ovella matkani kuitenkin tyssäsi, sillä kuten tavallista, säikähdin uutta tilannetta, tai pikemminkin tuntematonta lattiamateriaalia. Kesti tovin, ennen kuin minut saatiin maaniteltua tiililattialle astumaan, mutta kunhan olin kyennyt kapuamaan kynnyksen yli ja hetken tassuillani varoen hapuillut vierasta pintaa, rentouduin ja intouduin tutkimaan paikkoja veljien vanavedessä.

Lopulta, kunhan isäntäväki oli kestitetty pyörryksiin erilaisilla herkuilla, oli aika lähteä kotiin. Auton nahkainen takapenkki tuuditti minut uneen ennennäkemättömällä tehokkuudella. Tuskin ehdin tassuni sille laskea kun taju oli jo kankaalla ja tyttö untenmailla. Kotona mikään muu kuin ruoka ei saanut minua hievahtamaan lepopaikastani sohvan nurkassa, ja sittenkin tuutimalullaa kutsui minut välittömästi takaisin.

Harvoin sitä saa leikkiä sydämensä kyllyydesta niin erinomaisessa seurassa. Oli hurjan tyydyttävää nähdä perhettäni ja jospa sitä vielä joskus törmäisi Sanin, Honeyn sekä Lakunkin kanssa. Emäntä ei ole vielä lupaillut seuraavia treffejä, mutta jos hän muistaa ilmoittaa minut heinäkuun näyttelyihin ajoissa niin ehkä siellä sitten. Olisi sääli jäädä näyttelyistä pois, - niihin kun on nyt niin ahkerasti harjoiteltukin - mutta kun on siunaantunut niin lahopäistä isäntäväkeä, ei parane toivoa liikoja!