Täystuho

25.2.2010 Helsinki

Minä en tykkää yhtään! Olen joutunut olemaan kotona ihan yksin! Ei siinä mitään, jos muutaman tunnin, mutta että kokonaisen työpäivän ajan? Kenelle pääsen osoittamaan rakkautta? Kenen syliin voin kiivetä? Yhyy, tulee itku!

Emäntä on taas joutunut olemaan töissä ja kun isännälläkään ei vapaata ole minä olen joutunut totuttelemaan olemaan yksin. Noh, se on paljastanut minusta ihan uuden puolen - täystuhon! Olen kiskonut pyykit kopasta, levitellyt ne ympäriinsä. Olen repinyt pahvilaatikoita, silpunnut papereita ja ennen kaikkea tuhonnut kaikki emännän kengät! Tätä kenkäfetissiäni tuntuu olevan äärettömän vaikea hallita, kaikki ne ihanat mokkasaappaat ja nahkakengät tuoksuvat ja maistuvat niiiin hyvältä. Enkä yhtään ymmärrä mikä emännän saa nii vihaiseksi...

Silloin kun isäntäväki on kotona käymme kiipeilemässä lumikinoksilla, juoksentelemassa hangella ja kotona olemme harjoitelleet noutamista (se tulee minulle ihan luonnostaan!), paikallaan istumista sen aikaa kun kynsiä leikataan (tämä ei kyllä luonnistu sitten oleenkaan - miksi kukaan haluaisi olla paikallaan?) ja yleistä tottelevaisuutta. Kaikkein eniten kuitenkin rakastan sitä kun pääsen kiipeämään emännän syliin (varsinkin silloin kyn hän yrittää olla tietokoneella) ja voin vain pusutella häntä halauksessa. Minun on aina päästävä sohvalle isännän ja emännän väliin, haluan olla mukana kaikessa! Olen jopa alkanut katsomaan televisiota heidän seuranaan.

Eiköhän tämä arki tästä taas lutviinnu, kunhan kengät on siirretty hattuhyllylle pois houkuttelemasta ja ehkä muutama luu tuotu niiden tilalle...

Uutta kivaa

19.02.2010 Helsinki

Jopas nyt on taas kaikkea uutta päästy kokeilemaan! Emäntä aloitti totuttelemaan minua hemmotteluhoitoihin, eli siis kynsienhoitoon, turkin hoitoon ja kylpemiseen! Minä en kyllä vielä osannut arvostaa yhtäkään näistä. Kylpeminen ei ollut ollenkaan kivaa! Itkin pois pääsyä upo uudesta ammeestani heti ensimmäisestä pisarasta asti eikä mikään määrä leluja tai herkkuja saanut minua tykkäämään vesileikeistä.

Lottaamisen jälkeen pääsin kuitenkin mamman syliin ja sitten alkoi iki-ihana pyyheleikki! Kuivaus oli niin mahtavan hauskaa, että ensimmäisen pyyhkeen kastuttua läpimäräksi turkkini kantamasta vedestä siirryimme emännän kanssa olohuoneeseen uuden pyyhkeen kanssa ja jatkoimme puolisen tuntia peuhaamista. Sitten oli vuorossa turkin harjaus, jonka päälle en oikein ymmärtänyt. Miksei sitä harjaa saa syödä? Mutta se sentään tuntui mukavalta. Harjausta seurannut kynsien leikkuu sen sijaan oli inhottavaa! Pitäisikö minun muka pysyä paikoillani? Ei käy!

Uusia ihmistuttavia olen taas tavannut (rakastuin Sanna-tätiin välittömästi) ja kadun varrellakin ollaan yritetty kävelylenkkejä tehdä. Kauhean vaikeaa, se ei oikein ota luonnistuakseen. Viihdyn paljon paremmin kotipihan lumipenkoissa, joissa voin sukellella rakastamassani valkoisessa meressä. Voisin viettää hangessa loputtoman määrän aikaa! Lumi on ihanin asia maailmassa. Vaikka onhan se ihan hauska päästä takaisin sisälle, jossa odottavat isäntäväen lämpöiset sylit! Minusta onkin tullut aikamoinen sylivauva, saa nähdä mitä siitä seuraa kunhan kokoni moninkertaistuu ja vieläkin pitäisi päästä mahan päälle nukkumaan...

Vauhti päällä

17.2.2010 Helsinki

Emäntä on taas ollut kotona kaksi päivää ja sen kunniaksi olemmekin opetelleet uusia asioita, nimittäin sitä ponnistamista! Portaat olivat ensimmäisenä listalla ja voin ylpeydekseni sanoa, että opin jutun jujun 15minuutissa! Ainakin ylöspäin mentäessä. Alas en vielä tule omin voimin sillä tuppaan loikkimaan pää edellä eikä emäntä usko kalloni kestävän turhan monta tärskyä. Niinpä siis ylös mennään omin voimin, alas vain sylissä.

Näytin jo varhain intoni kiipeilyä kohtaan ja portaiden nousemisessa käytettyä tekniikkaa on nyt sitten sovellettu lumikinoksissa kiipeilyyn. Osoitan luontaista lahjakkuutta ja loputonta uteliaisuutta mitä tulee hangilla vaeltamiseen. Lumipenkereillä harjoittelen myös sitä alastuloa, onhan muksahdellessa kuitenkin suojana pehmeät lumimassat, joissa sukeltelenkin vähän väliä jalansijojen pettäessä. Ulkona on myös huomattu toinen suuri rakkauteni; kepit! Kaikki pienet risut, varvut, oksat ja mitkälie, jotka matkalla vastaan tulevat ovat suuria aarteitani ja kantelen niitä ylpeänä suussani - jos vaan isäntäväki salliin. Jostain syystä he ottavat likaiset leluni pois heti kun yritän syädä ne tai tuoda sisälle mukanani.

Remmissä kävelyä tien varrella on yritetty opetella sitäkin, mutta se on niin kauhean hankalaa! En ymmärrä miksen saisi kävellä emännän jalkojen välissä, juosta hänen kenkiään päin tai roikkua kiinni takin liepeessä. Voisiko joku myös selittää miksi ihmeessä en saisi kiivetä jokaisen vastaantulevan punttia pitkin syliin? Tottahan toki joka ikinen vastaan sattuva ihminen haluaa pusutella kanssani! Ja sekin on ihan käsittämätöntä, että en saa kerätä matkalla eteen sattuvia roskia, tupakan tumppeja tai mitä milloinkin olisin suuhuni pistämässä. Niin paljon kaikkea ihanan rapisevaa ja haisevaa on jouduttu jättämään ihan yksin tielle lojumaan!

Kotona harjoitellaan tällä hetkellä kynsien leikkuuta, hanpaiden tarkistusta ja kuulemma huomenna olisi suihkuleikkien aika. Kylpyhuone onkin koko ajan ollut mielestäni vallan mystinen ja kiinnostava paikka. Saa nähdä mitä siitä tulee kun päästään veden kanssa peuhaamaan!

*

Kuvissa tähtinä tänään pesäpaikkani pöydän alla (siellä on niin turvallista nukkua!) ja rokkaava krokotiilileluni... Sekä tietenkin mamman kulta 8vk!

Viikonlopun vipinää

15.2.2010 Helsinki

Edellisestä päivityksestä onkin kulunut hetki aikaa. Ei tosin ole minun laiskuuttani jäänyt seikkailut kertomatta, vaan emäntä on ollut 12-tuntisia yövuoroja tekemässä enkä oikein ilman hänen peukaloitaan kykene entteriä painamaan.

Perjantaista alkaen olen päässyt viettämään paljon aikaa isännän kanssa. Aikaisemminhan emäntä viihdytti minua päivät ja isäntä tuli illalla kotiin. Nyt on isukki ollut huomioni keskipiste ja emäntä käy lähinnä kotona nukkumassa. Olen kyllä ollut ratketa riemusta aina kun hän raahautuu väsyneenä ovesta sisään, mutta olen silti ymmärtänyt antaa hänen nukkua rauhassa pitkät päiväunet, vaikka se onkin tarkoittanut vinkulelujen jättämistä rauhaan.

Vinkuleluilla leikkiminen on viimepäivien aikana kirjavoittanut äänialaani. Aluksihan minulla oli vain röhkivä possu ja matkin sen möreää mekastusta. Tuija-tädin lahjoittama dino kuitenkin squeekkaa erittäin korkealta ja olen siltä oppinut korottamaan oman haukahteluni monta oktaavia ylös. En tosin hauku kuin leluja kurittaessani (ja silloinkin useammin ärisen) tai kun protestoin ja komennan isäntäväkeä. Jostain kumman syystä he eivät lämpene mielenosoituksilleni...

Päivien kuluessa olen kovasti yrittänyt osoittaa emännälle kuinka suunnattomasti pidän kiipeämisestä ja hyppimisestä. Sohvalle kiipeäisin jos vaan osaisin ponnistaa takajaloilla, alas hyppäisin jos jalat pitäisivät painoni (emäntä sukeltaa aina ottamaan minut kiinni - tosin eilen tulin tyynyjen kera kuperkeikkaa alas, se oli kivaa eikä sattunut yhtään!), ulkona valloittaisin kaikki lumipenkat jos jää kantaisi ja kaikkien esteiden yli loikkisin jos vaan isäntä antaisi. Kynnyksistä en pidä yhtään ja niidenkin yli mieluummin loikkaan tasajalkaa kuin astun päälle.

Olen osoittanut suurta rohkeutta (melkeinpä typeryyteen asti) lähes kaikkea mahdollista kohtaan, mutta eilen aloin hiukkasen pelätä. Olin isännän kanssa ulkona ja joukko lapsia oli sitonut jalkoihinsa laudat! Sauvojen avulla he työnsivät itseään eteenpäin pitkin lunta ja suhisivat suksiessaan niin, että minä piilouduin isännän jalkojen taakse suojaan. En yhtään ymmärtänyt mitä he oikein tekivät. Samoten portaita vierastan kovasti, vaikka en kyllä ole saanut niitä vielä kiivetäkään. On helppo nostaa etutassut ensimmäiselle askelmalle, mutta kuinka ihmeessä sen takapuolen saisi ylös? Ehkä harjoittelemme ponnistamista vielä tässä joku päivä...

Olen ollut hetkittäin yksin joka päivä ja se ei tuota minulle ongelmia. Yritän kyllä livahtaa isäntäväen lähtiessä ovenraosta mukaan vaikka väkisin, mutta kun he ovat menneet painun pehkuihin samantien. En jaksa tuhota mitään kun he ovat poissa vaan latailen pattereita ja odottelen perhettäni kotiin rauhallisin mielin. Se onkin hyvä sillä piakoin joudun kokemaan pitempiäkin jaksoja yksinäisyyttä, jopa kokonaisia työpäivän mittoja!

Tarpeiden teossa ollaan edistytty siihen, että jos vain pääsen ulos, teen vain sinne. Koska minua ei kuitenkaan ulkoiluteta puolen tunnin välein pissailen yhä sisällä, mutta aina paperin päälle jos vain mahdollista. Kakkia en haluaisi millään muualle kuin ulos ja sitä pidättelen jo todella hienosti eikä vahinkoja satu sisällä enää kuin aniharvoin.

Ystäviä ja perhettä ramppaa luonamme jatkuvaan tahtiin. Olen hyvin tottunut siihen, että joka päivä joku piipahtaa käymään tai itse menemme muualla käväisemään. Torstaina emäntä otti minut matkaansa kun lähti lemmikkikaupasta ruokaa ostamaan. Matka sinne oli kovin haastava, vaikkakin lyhyt. Ylitimme ensimmäisen kerran ison tien, kävelimme vilkkaan liikenteen vieressä ja kadulla väen tungoksessa. En ymmärtänyt yhtään miksei jokainen ihminen kumartunut tervehtimään minua. Tähän mennessä kaikki tapaamani ihmiset ovat tehneet niin ja en ole lainkaan tottunut välinpitämättömyyteen tai siihen, etten pääse syliin.

Paimennusviettini iskivät päälle kun olisin halunnut juosta jokaisen ohi kulkevan ihmisen perään, jahdata liikkuvia autoja ja aina välillä istahdin alas kieltäytyen liikkumasta, jotta saatoin vain katsella maailman menoa. Lemmikkikaupan kynnys oli minulle liian kova pala, emäntä nosti minut sen yli. Kunhan sitten oli sisäpuolella lakkasin vierastamasta ja täällä sentään kaikki ihmiset, niin asiakkaat kuin myyjät, halusivat hellia ja huomioida minua. Sain myös itse valita hyllyltä parhaimman lelun. Niinpä matkaan lähti ruokasäkin lisäksi rokkaava, sininen krokotiili.

Liikenteessä käyttäytymistä on vielä reilusti harjoteltava, mutta emäntä oli tyytyväinen siistiin käyttäytymiseeni kaupassa. Viikonlopun suurin kohokohta ei kuitenkaan ollut tämä reissu, vaan sunnuntaipäivän vieras! Isännän työkaveri vaimoineen toivat luokseni käymään 5-kuukautta vanhan kääpiösnautserin! Jippu-tyttö oli lähes täsmälleen saman kokoinen kuin minä, vaikkakin hitusen painavampi ja huomattavasti kehittyneempi, fyysisesti.

Jipun kanssa meillä synkkasi samantien! Leikkimme alkoi jokseenkin rauhallisesti, mutta riistäytyi pian käsistä ja muuttui kahden tunnin vallattomaksi riehumiseksi. Emäntä epäröi antaa minun peuhata ilman mitään rajoituksia ja kaappasinkin syliinsä välillä rauhoitellakseen, mutta emme millään malttaneet Jipun kanssa lopettaa. Leikimme itsemme uuvuksiin ja kun uusi ystäväni lähti romahdin ja sammuin - mutta oli se sen arvoista!

Lumileikkejä

10.2.2010 Helsinki

Olen taas viettänyt yhden vauhtirikkaan päivän emännän kanssa. Tänään kuvioissa on ollut runsaasti ulkoilua. Peuhasimme lumessa useaan otteeseen, niin kauan kuin emäntä vain uskalsi minua ulkona pitää. Hän pelkäsi, ettei pehmoinen turkkini pidä minua lämpöisenä. Auringon noustessa räpsästiin muutama kuvakin hirmuhauskoista leikeistämme.

Sisällä hauskanpito jatkui sohvalla temmeltämisellä ja leluilla leikkimisellä. Tänään on saatu paljon, paljon ihanaa huomiota! Ja miksi? Koska en herättänyt isäntäväkeä kertaakaan yöllä! Annoin emännän jopa rauhassa jatkaa uniaan aamun ensimmäisen lenkin ja leikin jälkeen kaksi tuntia! Siitä piristyneenä emäntä onkin sitten kiittänyt minua suurella määrällä hauskanpitoa.

Tänään kokeiltiin myös uudestaan yksin oloa. Otin tunnin lepotauon ilolla vastaa enkä korvaani lotkauttanut kun emäntä lähti lenkille. Illalla sain kokea vielä toisen pienen yksinolo hetken, eikä sekään minua haitannut, otinpa vain nokoset ja yritin toipua kaikesta hauskasta mitä olemme värkänneet. Tämä yksikseen olo on sujunut tähän mennessä niin hyvin, ettei emäntä ole uskoakaan kuinka hyvä tyttö olen!

Pami-täti käväisi tänään viihdyttämässä minua ja emäntää kun isäntä oli myöhään töissä. Rakastuin uuteen tuttavuuteen taas täydellä sydämellä! Myös ihanat saappaat ja villasukat saivat ansaitsemansa huomion, mutta vielä ihanempi oli itse Pami-täti! Minun puolestani vieraita saisi käydä luonamme ihan koko ajan!

Maailma avautuu

8./9.2.2010 Helsinki

Kolmas ja neljäs päivä uudessa kodissa on mennyt ohi yhdessä hujauksessa! Olen jatkanut tarpeiden toimittamista ulkona aina kun sinne pääsen, mikä on johtanut emännän suureen innokkuuteen pyörähtää pihalla vähän väliä. Joka yö annan myös isäntäväen nukkua hieman enemmän, viime yönä nousin huomiota vaatimaan vain kerran!

Tänään vietin ensimmäisen tuntini yksin kotona! Se oli vallan uusi kokemus, mutta suoriuduin siitä mallikkaasti. Yhtään vikinää ei kantautunut oven ulkopuolelle enkä ollut tuhonnut mitään emännän poissaollessa. Yksinäisen hetken jälkeen tulikin sitten yllätysvieras!

Emännän ystävän Sera-koira piipahti luonamme. Narttu ei yhtään ymmärtänyt, että olen pentu ja minua pitäisi hoivata. Sera ärähteli ja väläytteli hampaita aina kun tulin lähelle ja pakeni minua huoneen nurkkiin. Se ei kuitenkaan minua lannistanut. Emäntä kummasteli kun en osoittanut minkäänlaista pelkoa, pienen pakopyrähdyksen jälkeen palasin aina hakemaan lisää.

Kohtaamisesta rohkaistuneena emäntä kutsui myöhemmin illalla kylään tätini ja hänen hovawart-koiransa Nepun. Nepu on minuun verrattuna valtavan kokoinen! Olimme kuin Daavid ja Goljat, mutta vieläkään en osoittanut hitustakaan pelkoa. Nepu ilmeisesti luuli minua leluksi, tai ehkä kaniiniksi, hän ei yhtään tiennyt mitä kanssani olisi pitänyt tehdä. Pusut muuttuivat nopeasti näykkimiseksi ja tönimiseksi (Nepu tömäytteli minua käyttäen päätään, joka on suurempi kuin koko kehoni!). En kuitenkaan hätkähtänyt siitä lainkaan vaan kuin pieni piraija yritin nakertaa Nepun häntää ja jalkoja.

Olen yhä rakastunut possu-leluuni, mutta tänään Tuija-täti toi sille aika kova kilpailijan! Uusi leluni kiljuu kovalla vikinällä ja alkuhetkien säikkymisen jälkeen se on korvannut matalalta röhisevän possun. Juuri nyt juoksen edes takas makuuhuoneen ja olohuoneen väliä lelu suussani vikisten!

Olen säilyttänyt ihastukseni kenkiin ja raahaan kaiken rakkaan sängyn alle, josta emäntä on turhaan yrittänyt pitää minua poissa. Sen sijaan tunnin mittainen automatka keskustaan ja takaisin sujui todella mallikkaasti! Isäntäväen auton tasainen murina ja satunnainen turbon ulina rauhoittavat minut heti uneen enkä hievahda penkiltä minnekään.

Olen myös vallan ihastunut olohuoneen sohvaan, jolla on leikitty parhaimmat peuhaukset ja nukuttu sikeimmät päiväunet. Tänään tosin kiipesin vieraiden lähdettyä isännän syliin, joka voitti jopa sohvan tuhinapaikkana... varsinkin kun pääsin hieman järsimään isännän partaa ennen uneen vaipumista.

Illan viimeisen ulkoilun kruunasi yllätys, törmäsimme naapurin kolmekuukautiseen cavalier kingcharlesinspanieliin, varovaiseen narttuun, jonka kanssa yritin peuhata, mutta otteeni olivat hiukan liian rajut sirolle neidolle. Kun emäntä sitten lähti viemään minua omalle ovelle, pikkuinen tyttö juoksi kuitenkin perääni eikä olisi halunnut päästää minua menemään. Ensikohtaamisemme enteilee suurenmoista ystävyyttä enkä malta odottaa, että törmäämme taas!

Asennetta

7.2.2010 Helsinki

Ai pitääkö öisin nukkua? Eikä! Ootko tosissas? Jaa, no ehkä ensi yönä sitten... Voi tosin olla, että vietän sunnuntai-maanantai välisen yön riehuen, ihan niin kuin edellisenkin. Kaikki pelko possulelua kohtaan on kadonnut ja nyt sitä pitää tappaa suurella vimmalla yötä päivää! Kenkien ihanuuden olen myös oivaltanut ja haukuin kovat protestit kun emäntä keräsi kaikki hikiset, kuraiset ja niin maistuvat poposet hattuhyllylle. Vain yksi rikkinäinen lenkkari kannettiin minulle olohuoneeseen ja sen tuhoaminen on ollut ainakin yhtä hauskaa kuin possun!

Olohuoneen ihana matto käärittiin pois kun suosin sitä liikaa sotkiessani. Ilman maton houkutusta olenkin sitten käynyt lähes ainoastaan paperin päällä tai ulkona tarpeilla. Isäntä (joka urhoollisesti nousi aamuyöllä pitämään minulle seuraa sillä aikaa kun emäntä veti sikeitä) on ylpeä kun osaan olla niin iso tyttö jo! Myös juoksukilpailut (jalkojen jahtaaminen) ja vauhdikkaat hyppelyni ovat tehneet kovin suuren vaikutuksen.

Uneton yö on korvattu monilla pitkillä päiväunilla. Olen myös pikkuhiljaa esitellyt todellista luonnettani. Hiljalleen alkaa isäntäväelle käydä selväksi, että olen omapäinen, vaativa ja erittäin asenteellinen neitokainen. Osaan olla rakkautta ja suloisuutta täytenään kuin hurmaavin kaunotar, mutta yhtälailla pippurinen ja äänekäs kuin tulinen espanjatar.

Ehkä läpi paistava, vahva luonteeni on ollut juuri se mikä on hurmannut kaikki vierailijani tähän mennessä. Yhdistettynä suloiseen ulkomuotooni olen ollut vastustamaton pakkaus. Ketään en ole vielä vierastanut vaan suukotellut ja leikkinyt innoissani jokaisen ihmisen kanssa.

Arkirutiinit ovat vielä hukassa, mutta ehkä ne tässä tulevina päivinä löytyvät.

Suuri päivä

6.2.2010 Porvoo / Helsinki

Lauantaipäivä alkoi ihan tavallisesti, paljon mukavammin kuin sitä edeltänyt perjantai. Eilinen oli aikamoista seikkailua kun minut vietiin siskojen ja veljien kanssa lääkäriin. Kaikilta meiltä peilattiin silmät ja tulokset olivat erinomaiset. Koska vihertävät suklaasilmäni olivat täydelliset olisi lekurikäynnin pitänyt olla läpihuutojuttu - vaan kuinkas kävikään? Olin onnistunut aikamoisessa tempussa, nimittäin hävittämään niskaani isketyn sirun!

Niin lääkäri kuin hoitaja katsoivat minut läpi, mutta sirua ei vaan millään löytynyt. Siskoilla ja veljillä sirut kyllä olivat tallessa, mutta ei minulla tietenkään. Tämä mystinen taikatemppuni ei saanut arvostusta vaan lääkäri pisti ensin puudutuksen ja sitten uuden sirun nahkaani. Siitä seurasikin sitten iso itku ja päänsärky.

Kun minä parantelin kotona krapulaani kenneliäiti ja -isä ilmoittivat tulevalle emännälle ja isännälle, että olin pakannut pienen matkalaukkuni ja olin nyt valmis lähtemään maailmalle!

Tämän lauantain aamu-unoset keskeytyivät tuttujen vieraiden saapumiseen ja häntäni ei millään olisi halunnut lakata viuhumasta kun pääsin emännän ja isännän syliin. He olivat tulleet hakemaan minut uuteen kotiini! Heittäydyin kasvojen pusutteluun ja korvien pureskeluun kaikella tarmollani hurmaten aina vain enemmän uutta perhettäni. Veljet katselivat pesän reunojen yli kaihoisasti kun seikkailin ensimmäistä kertaa olohuoneessa ihmisten jalkojen juuressa. Päätin tutkia myös sohvan takana olevat pimeät kulmat (kyllä kannatti, löytyi nimittäin luu!) vaikka emäntäni oli kauhuissaan. Hän kaiketi luuli, että minua pelottaisivat ahtaat, tuntemattomat ja pimeät onkalot, joihin voi jäädä jumiin, mutta pöh! Minä olen aarteenetsijä ja seikkailija, vähästä en hätkähdä!

Lauantaini muuttui yhä jännittävämmäksi kun emäntä nosti minut syliinsä ja kantoi mustaan urheiluautoon. Vierastin moottorin jytisevä murinaa vain hetkisen ja sen jälkeen se alkoi toimimaan tuutilauluna. Ynähtelin kärsimättömästi muutaman kerran matkan alkutaipaleella kun en saanut hypätä takapenkkejä tutkimaan, mutta kun löysin täydellisen paikan emännän ja isännän käsien välistä, keskikonsolin päältä, rauhotuin ja nukahdin. Nukuin tosin vain jos emäntä silitti turkkiani tasaista tahtia. Aina kun hän lopetti katsahdin ylös; olemmeko jo perillä?

Hassua kyllä, kun vihdoin OLIMME perillä, en ollut herätä edes siihen, että minut nostettiin ulos autosta. Virkosin hieman kun sain jaloitella lumella ja sitten vihdoin pääsin uuteen kotiini.

Tutustuminen aloitettiin makuuhuoneesta ja sieltä hissukseen tutkiskelin läpi kaikki 56neliötä, joissa tulen asumaan tästä eteenpäin. Omin jokaisen huoneen itselleni kuin parhainkin jalosukuinen aatelinen. Nyt hyppelehdin jo tottuneena huoneesta toiseen enkä vierasta yhtäkään esinettä tai aluetta. Olohuoneen valtava, punainen matto päätyi lempileikkipaikakseni, mutta en yhtään ymmärtänyt miksi emäntä ei halunnut minun kakkaavan pehmoiselle alustalle. Aina kun minut kannettiin paperin päälle juoksin takaisin matolle. Lopulta sanomalehti siirrettiin suoraan alleni matolla ja sain homman hoidettua. Pissannut olen tietenkin vain ulkona tai suoraan paperille. Emäntä on niin tyytyväinen, että ehkä jatkan samalla radalla.

Ruokaa ja juomaa on tarjottu, leluilla on leikitty ja lumelle olen päässyt piipahtamaan kolmisen kertaa, mutta turhan lyhyeksi aikaa. Emäntä ei yhtään pidä siitä, että yritän juosta parkkeerattujen autojen alle. Eikö kuurupiilo ole suosittu laji täällä Helsingissä? Siitä en kyllä raaskisi luopua, sillä kaikki matalat, ryömittävät kolot kuten pöytien, penkkien ja sängyn alustat ovat niin hirmu ihania mielestäni! Tällä hetkellä tyydyn vielä leikkimään pallolla ja narulla, jotka ovat valikoituneet lempileluikseni (se röhkivä possu on lumoavan kiinnostava, mutten ole vielä tottunut sen äänekkyyteen), vaan saa nähdä kuinka kauan.

Päivä on ollut jännittävyydessään aivan omaa luokkaansa! Millainenhan huomisesta tulee? Sen voitte lukea sitten seuraavassa blogissa.

~Sizuka