Lauantaipäivä alkoi ihan tavallisesti, paljon mukavammin kuin sitä edeltänyt perjantai. Eilinen oli aikamoista seikkailua kun minut vietiin siskojen ja veljien kanssa lääkäriin. Kaikilta meiltä peilattiin silmät ja tulokset olivat erinomaiset. Koska vihertävät suklaasilmäni olivat täydelliset olisi lekurikäynnin pitänyt olla läpihuutojuttu - vaan kuinkas kävikään? Olin onnistunut aikamoisessa tempussa, nimittäin hävittämään niskaani isketyn sirun!
Niin lääkäri kuin hoitaja katsoivat minut läpi, mutta sirua ei vaan millään löytynyt. Siskoilla ja veljillä sirut kyllä olivat tallessa, mutta ei minulla tietenkään. Tämä mystinen taikatemppuni ei saanut arvostusta vaan lääkäri pisti ensin puudutuksen ja sitten uuden sirun nahkaani. Siitä seurasikin sitten iso itku ja päänsärky.
Kun minä parantelin kotona krapulaani kenneliäiti ja -isä ilmoittivat tulevalle emännälle ja isännälle, että olin pakannut pienen matkalaukkuni ja olin nyt valmis lähtemään maailmalle!
Tämän lauantain aamu-unoset keskeytyivät tuttujen vieraiden saapumiseen ja häntäni ei millään olisi halunnut lakata viuhumasta kun pääsin emännän ja isännän syliin. He olivat tulleet hakemaan minut uuteen kotiini! Heittäydyin kasvojen pusutteluun ja korvien pureskeluun kaikella tarmollani hurmaten aina vain enemmän uutta perhettäni. Veljet katselivat pesän reunojen yli kaihoisasti kun seikkailin ensimmäistä kertaa olohuoneessa ihmisten jalkojen juuressa. Päätin tutkia myös sohvan takana olevat pimeät kulmat (kyllä kannatti, löytyi nimittäin luu!) vaikka emäntäni oli kauhuissaan. Hän kaiketi luuli, että minua pelottaisivat ahtaat, tuntemattomat ja pimeät onkalot, joihin voi jäädä jumiin, mutta pöh! Minä olen aarteenetsijä ja seikkailija, vähästä en hätkähdä!
Lauantaini muuttui yhä jännittävämmäksi kun emäntä nosti minut syliinsä ja kantoi mustaan urheiluautoon. Vierastin moottorin jytisevä murinaa vain hetkisen ja sen jälkeen se alkoi toimimaan tuutilauluna. Ynähtelin kärsimättömästi muutaman kerran matkan alkutaipaleella kun en saanut hypätä takapenkkejä tutkimaan, mutta kun löysin täydellisen paikan emännän ja isännän käsien välistä, keskikonsolin päältä, rauhotuin ja nukahdin. Nukuin tosin vain jos emäntä silitti turkkiani tasaista tahtia. Aina kun hän lopetti katsahdin ylös; olemmeko jo perillä?
Hassua kyllä, kun vihdoin OLIMME perillä, en ollut herätä edes siihen, että minut nostettiin ulos autosta. Virkosin hieman kun sain jaloitella lumella ja sitten vihdoin pääsin uuteen kotiini.
Tutustuminen aloitettiin makuuhuoneesta ja sieltä hissukseen tutkiskelin läpi kaikki 56neliötä, joissa tulen asumaan tästä eteenpäin. Omin jokaisen huoneen itselleni kuin parhainkin jalosukuinen aatelinen. Nyt hyppelehdin jo tottuneena huoneesta toiseen enkä vierasta yhtäkään esinettä tai aluetta. Olohuoneen valtava, punainen matto päätyi lempileikkipaikakseni, mutta en yhtään ymmärtänyt miksi emäntä ei halunnut minun kakkaavan pehmoiselle alustalle. Aina kun minut kannettiin paperin päälle juoksin takaisin matolle. Lopulta sanomalehti siirrettiin suoraan alleni matolla ja sain homman hoidettua. Pissannut olen tietenkin vain ulkona tai suoraan paperille. Emäntä on niin tyytyväinen, että ehkä jatkan samalla radalla.
Ruokaa ja juomaa on tarjottu, leluilla on leikitty ja lumelle olen päässyt piipahtamaan kolmisen kertaa, mutta turhan lyhyeksi aikaa. Emäntä ei yhtään pidä siitä, että yritän juosta parkkeerattujen autojen alle. Eikö kuurupiilo ole suosittu laji täällä Helsingissä? Siitä en kyllä raaskisi luopua, sillä kaikki matalat, ryömittävät kolot kuten pöytien, penkkien ja sängyn alustat ovat niin hirmu ihania mielestäni! Tällä hetkellä tyydyn vielä leikkimään pallolla ja narulla, jotka ovat valikoituneet lempileluikseni (se röhkivä possu on lumoavan kiinnostava, mutten ole vielä tottunut sen äänekkyyteen), vaan saa nähdä kuinka kauan.
Päivä on ollut jännittävyydessään aivan omaa luokkaansa! Millainenhan huomisesta tulee? Sen voitte lukea sitten seuraavassa blogissa.
~Sizuka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti