Huhtikuu on hurahtanut jo puoleen väliin ja kevät saapunut sen myötä. Minä en pidä tästä keväästä ollenkaan! Minne kaikki ihana lumeni on karannut? Maa on harmaanruskeana kurasta ja liasta. Valkoiset käpäläni ovat likaisena koko ajan ja olen jopa joutunut pariin otteeseen ihan pesulle kannettuani turkissani puolet pihamaata sisälle. Pesulle! Voitteko kuvitella? Ihan kamalaa!
Pidän kyllä näistä lammikoista, joita on ilmestynyt sinne tänne. Harmi vaan, että Mamma ei anna minun juoda niistä. En käsitä miksi? Herkullinen kuravesi menee aivan hukkaan! Ja samoin pidän siitä, että lintuja sekä oravia on alkanut vilistää entistä enemmän ympäristössä. Olen kuullut ja jäänyt ihmettelemään ties millaisia siivekkäiden kiekaisuja. Tosin lokkien paluu oli minulle kauhistus! Eivät kai ne taas käy kimppuuni? Olen yrittänyt tehdä tuttavuutta metsikön pörröhäntiin, mutta oravaiset pakenevat minua oksalle ja katselevat sieltä korkealta ihmeissään kun en yhtään hauku enkä yritä kiivetä perässä, tahtoisin vain kovasti nuuhkaista.
Tämä kuukausi on tuonut mukanaan siis paljon kaikkea, mutta ennen kaikkea jotain aivan surkeaa. Kharon ja Tuija-täti muuttivat pois luotamme! Olen ollut aivan murtunut. Vinkumisesta ei tahdo tulla loppua ja rullaan ympäri kämppää etsimässä kadonnutta ystävääni. Lenkilläkin odotan Karkin ilmestyvän jonkin kulman takaa ja kuikuilen vähän väliä olkani yli. Emäntä osasi toki odottaa, että erosta tulisi minulle vaikea ja hän oli suunnitellut täyttävänsä päiväni koiratreffeillä, koirapuistoiluilla ja kyläilyillä. Hieno suunnitelma kippasi kuitenkin nurin, sillä juoksuni alkoi päivää ennen kuin Kharon lähti. Voi rähmä!
Huhtikuusta tuleekin siis ehdottomasti tämänastisen elämäni kurjin. Rakas karvakaverini ja hellivä tätini lähtivät ja joudun nyt tyytymään vain ja ainoastaan Emännän seuraan. Eipä voi muuta sanoa, kuin ensi kuuta odottelemaan!
