tiistai 31. elokuuta 2010

Ylä- ja alamäkeä

28.8.2010 Helsinki

Kuukausi onkin taas kulunut sitten viimeisimmän päivityksen. Emäntä laittelee kuulumisiani kovin laiskasti nyt kun kamera on rikki ja ei ole kuvia tarjota. Tässä nyt kuitenkin kaksi Tuija-tädin lahjoittamaa kuvaa mamman syntymäpäiväjuhlilta 28.päivä elokuuta. Toisessa olen päässyt lempipaikalleni, syliin. Rauhoitun ja olen kiltisti aloillani aina kun isäntäväki kaappaa minut käsivarsilleen. He ovat usein ihmetelleen salamannopeaa muutostani riehuvasta vekarasta tyyneyden perikuvaksi, mutta minut on vain luotu sylivauvaksi (vaikka, kuten kuvasta näkyy, mikään vauvahan en enää ole).

Kesähelteet ovat vaihtuneet syyssateiksi, mistä minä olen ollut aivan haltioissani! Voi mikä ihastuttavien lätäköiden määrä! Poukkoilen ja sinkoilen lammikoissa vesi roiskuen aina kun se vain on mahdollista! Vesileikkejäni edeltävistä ukkosista en sen sijaan perusta lainkaan! Enää en hauku taivaalle kun se alkaa minulle jyristä, vaan pakenen emännän jalkoihin ja vahdin ikkunoita ja ovia. Mistä sitä tietää, vaikka Ukkosenjumala murinoineen päättäisi tulla kylään? Kovasti hän ainakin taivaalta uhkailee. Useammankin yön olen valvottanut isäntäväkeä sängyssä, sillä ukkosen aikaan en varmasti pysy lattialla vaan pyörin levottomasti mamman ja isukin välissä.

Syksyn ihmeellisyyksistä olen erityisen ihastunut omenoihin! Niitä on puista pudonneena meidän jokapäiväisen lenkkimme varrella puistossa ja myös isovanhempien puutarhassa. Innoissani tietysti yritän syödä kaikki maassa pyörineet punaposket, emännän estelyistä huolimatta. Samoiten sieltä täältä puskevat sienet olisivat niin herkullisia! Emäntä yrittää jatkuvasti estellä mieltymyksieni toteuttamista, mutta jotain jäi häneltä huomaamatta - ja siitäpä siunaantui suolistotulehdus.

Vuorokauden mittaisen oksentelun ja ripuloinnin jälkeen emäntä vei minut lääkäriin, jossa nestehukkaani hoidettiin tiputuksella ja sain pahoivointilääkkeitä. Antibioottikuurin ja riisi-raejuusto-raaka naudanliha -dieetin avulla paranin viikossa ja emännän syntymäpäivään mennessä olin samanlainen energinen ilopilleri kuin ennenkin.

Sairasteluni jälkeen olen joutunut ottamaan hiukan rauhallisemmin ja treenailu on jäänyt vähälle. Viimeisin temppu, jonka isäntäväki on minulle opettanut, on takajaloillani pystyssä seisominen. Kahdella jalalla tasapainoilu tulee minulle luonnostaan, pysyn helposti paikoillani koko mittavassa pituudessani niin kauan kun nenäni yläpuolella odottaa luu tai jokin muu siunattu herkkupala. Emäntä luottaa minun pikkuhiljaa saaneen voimani takaisin siinä määrin, että voimme kohta taas lisätä aivotyöskentelyä ja lenkkien mittaa (jo se on aikakin, alkavat nimittäin tuhottavat kengät huveta hyllyltä).




maanantai 2. elokuuta 2010

Mennään Pohjois-Karjalaan!

28.7.-1.8.2010 Kitee

Tyttöni Pohjois-Karjalan... Dam-dididam-dididam-dididamdamdamdam-dam...

Koitti keskiviikko, isäntäväki oli tullut kotiin töistä ja odotin aivan normaalia arki-iltaa. Ilmapiiri oli kuitenkin oudon kireä, odottava, ja kohta paikalle ilmestyi Pami-täti. Sitä eivät emäntä ja isäntä kuitenkaan olleet stressanneet, vaan kunhan olin Pamia suukotellut ja tervehtinyt, kaikki kimpsut ja kampsut kerättiin, ja hyppäsimme yhdessä isäntäväen autoon.

Edessämme oli yli viiden tunnin ajomatka, paljon pidempi kuin mihin olen tottunut. Alussa olin ihan hämilläni kun emäntä laittoi minut väärälle puolelle autoa istumaan (hän kuvitteli, että penkit ovat identtiset ja osaan olla kummalla vaan, mutta minun paikkani on oikealla! mamman takana, ei suinkaan vasemmalla!). Onneksi Pami-täti fiksuna vaihtoi kohta vasemmalle istumaan ja sitten osasinkin jo rauhoittua ja olla aloillani.

Ajoimme kohti koillista, läpi Karjalan, tuhansien järvien lomaan, kunnes vihdoin saavuimme Suur-Saimaan rannalla nököttävälle, punaiselle mökille, Kiteen kupeeseen. Pääsimme perille vasta myöhään ja hämärtyvässä illassa tutkiskelin uutta paikkaa, nuuskutellen metsän ja järven tuoksuja ihmeissäni.



Valvoimme myöhään, mutta vasta seuraavana aamuna pääsin oikein kunnolla tutustumaan kaikkiin tämän viikonloppukotini mahtavuuksiin. Kaksi laituria, oma pikku saari siltoineen, varpumetikköä, hiekkarantaa, kaislikkoa, kivikkoa... Paikka oli suoranainen koiran unelma! Ranta kuhisi sudenkorentoja, muurahaisia ja vesikirppuja. Matalassa vedessä viihtyivät niin pienet kalaparvet kuin vesilinnut poikueineen, molemmat yhtä lumoavia ja minua innokkaasti pakoilevia. Törmäsin metikössä monen moiseen vipeltäjään, aina oravista sammakoihin, joista jälkimmäistä nuuhkuttelin ja jahtailin kunnes se karkasi verannan alle.

Rakastuin järveen heti. Emäntä yllättyi siitä miten rohkeasti kastoin tassuni ilman yllytystä rantaveteen, joka oli viilentävät 21 astetta, siinä missä ilma oli ruhtinaalliset 32. Tyyni ranta, jota aallonmurtaja suojasi, oli kuin iso lätäkkö - ja lätäköihinhän ihastuin jo kauan aikaa sitten. Niinpä kahlailu, tai ehkä pikemminkin pikasprinttailu vesi roiskuen, tuli minulle aivan luonnostaan.

Ja mikäpä voisi olla ihanempaa kuin yhdistää vesi ja heinikko! Pitkässä ruohikossa peuhaaminen on suurin iloni lenkeillä kotona, joten tottakai hullaannuin kaislikosta. Lätäkkö yhdistetynä heinikkoon! Voi että mikä taivaallinen peuhauspaikka.

Mamma oli varma, että uiminen jäisi minun osaltani pois tällä mökkireissulla, mutta koska osoitin niin suurta intoa kahlailuun, ja poljin vettä tassuillani matalikossa kuin olisin yrittänyt uida seisaaltani, hän päätti yrittää opettaa minut uimaan. Emäntä nyt itse on aikamoinen vesipeto (ja Pami-täti vielä enemmän) joten he lilluivat järvessä jatkuvasti. Minä yritin mennä perässä, mutta käännyin takaisin aina heti kun maha ehti kastumaan. Kerran sitten mamma houkutteli minut pidemmälle heittämällä kepin liian kauas, että oisin voinut kahlata sen luokse. Kun epäröin lähteä aarteeni perään hän laittoi kätensä vatsani alle ja mamman kannatellessa minua uskalsin lähteä uimaan eteenpäin.


Emäntä kaiketi oletti, että olisin saanut paniikkikohtauksen ja pyrkinyt pakoon, mutta minä ryhdyin polkemaan jaloillani vimmatusti ja vaikka pärskinkin hieman hätääntyneenä, jatkoin eteenpäin katse tiukasti kiinni kepissä. Kunhan pääsin aarteeni luokse mamma päästi irti ja minä uin ihan omin avuin takaisin rantaan!

Päästyäni jyvälle uimisesta minua ei enää tarvinnut tukea, vaan ponkaisin innoissani jorpakkoon monta kertaa täysin oma-aloitteisesti. Erityisen suuri kiire uimaan tuli varsinkin silloin kun emäntä ja Pami päättivät kylpeä. Monen monta kertaa porhalsin kaksikon perään noutamaan naikkoset takaisin rantaan. Vaikka osoitin vain ja ainoastaan erinomaista lahjakkuutta aaltojen ylittäjänä, emäntä ei uskaltanut päästää minua uimaan liian pitkälle ja palasikin siis kiltisti mukanani aina kun riensin pelastamaan hänet merihädästä.

Mökki ei ollut varustettu ainoastaan kaikilla seikkailumahdollisuuksilla, joita koira voi toivoa, vaan sen maastosta löytyi myös aivan mahtavia leluja! Ovelle jätetyt sandaalit tai kastelukannun nokka olivat aivan täydellisiä nakerteluleluja! Oma nalleni tai naruni ei ollut kertaakaan käytössä, sillä rannalta löytyi jotain paljon parempaa!

Unelmalelu! Pallon ja narun yhdistelmä! Tämä kelluke oli täydellinen vesileikkeihin, koska sehän luonnollisestikin pysyi pinnalla! Sitä pystyi vetämään, noutamaan, se ei hävinnyt metsään räväkän värinsä ansiosta, se ei ollut liian raskas... Voi että miten rakastinkaan tuota kaislikosta löytynyttä aarretta!





Ja jos pääsin pallo-naru-leluuni tylsistymään, halkopinojen takaa löytyi aivan ihastuttava valikoima talteen kerättyjä keppejä! Valitsin tietysti ne isoimmat ja komeimmat, eikä isäntäväki voinut olla nauramatta mahtipontiselle esittelylleni kun joka kerta raahasin yhä suuremman ja suuremman karahkan näytille.

Pääsin myös tutustumaan aivan uudenlaisiin viihdytyksiin, kuten hiekkasukelteluun, josta jäi minulle hurmaavan kultainen kuono. Kaivoin innoissani kuoppia sinne tänne ja tongin pehmeästä maasta kiviä, juuria, milloin mitäkin. Työnsin pääni myös hanakasti veden alle, kalastellen rannasta kiviä ja simpukoita, joita sitten kantelin kuivalle maalle. Emäntä katseli ensin huolestuneena vierestä kun upotin pääni korvia myöten veden alle, koska hänelle oli kerrottu, etteivät koirat osaa pidättää hengitystään. Minä kuitenkin puhaltelin tyytyväisenä kuplia ja tongin pohjaa ilman mitään ongelmia. Saatuani saaliini nakkelin otsaltani vedet kuumalle niskalleni ja jatkoin tyytyväisenä puuhiani.

Joka ilta auringon laskiessa ja isäntäväen aloittaessa saunomista, olin peuhannut itseni aivan uuvuksiin. Satumaa oli niin täynnä viihdykkeitä, että lopulta aina uuvahdin milloin kunkin ihmisen vierelle tuhisemaan. Unissani jatkoin seikkailujani, mikä oli emännän mielestä vallan hellyyttävää katseltavaa, jalkojeni potkiessa ilmaa ja kurkun päästellessä monen moisia murahduksia ja ynähdyksiä.

Jokainen päivä mökillä oli uusi tutkimusmatka. Kaikkein mieleenpainuvin oli kuitenkin ehkä veneilypäivä, jolloin lähdimme soutelemaan naapuriin (ja kyläilimme hurmaavien sukulaisten luona). Osoittauduin kunnolliseksi laivakoiraksi pysymällä visusti laitojen sisäpuolella - ainakin niin kauan kun kaikki ihmisetkin tekivät niin. Kaikkein suurimman tyyneyden saavutin istuessani veneen perällä mamman sylissä, mutta kohtapa tuo jo keksikin ottaa itselleen kajakin ja lähteä melomaan! Voi hirvitys! Siellä se emäntä huiteli pitkin veden pintaa kuin vesikirppu konsanaan ja minä itkin soutuveneessä isännän ja Pami-tädin vahdittavana. Osoitin ehkä ensimmäistä kertaa preferointia tahtoessani pitää nimenomaan mamman lähelläni.

Ja auta armias, vielä kamalempaa oli ruikuttaa rannalla kun emäntä halusi viipottaa menemään. Eihän siitä mitään tullut, olisin uinut vaikka koko Suur-Saimaan läpi, joten lopulta mamma hylkäsi melonnan ja pysytteli kanssani kuivalla maalla.

Minulla ei varmasti koskaan ole ollut yhtä riemuisaa viisipäiväistä elämässäni kuin tuon Pohjois-Karjalan reissun aikana! Säteilin sellaista iloa ja energiaa, että tartutin valtaisan onneni isäntäväkeen ja meillä kaikilla oli hauskempaa kuin koko kesänä sitä ennen. Olin niin hurmaava, että taisin Pami-tädinkin sydämen valloittaa mennessäni ja hyvästit olivat reissun jälkeen puolin jos toisin kaihoisat.

Reissulta jäi paljon grilliruoan tuoksuisia muistoja, niin sädehtivistä hellepäivistä, palavista auringonlaskuista kuin tähtikirkkaista kesäöistäkin.