1,5vuotta!

Vantaa 21.6.2011

Täytin tänää 1,5vuotta! Ja sen myötä Emäntä julisti, että olen löytänyt aivot... ainakin jonkin sorttiset. Hän pitää minua siis fiksuna ja tottelevaisena. Kaiketi olen sitten tässä ehtinyt aikuistua.

Omasta mielestäni olen kuitenkin vielä ihan hassutassu pikkuinen! On kauhean vaikeaa olla vakava ja tottelevainen koira! Heittäydyn paljon mieluummiin leikkisäksi huliviliksi!


Syntymäpäiviäni vietimme Mamman kanssa kahdestaan. Sain etsiä piilotettuja nakkeja ympäri asuntoa ja peuhasimme yhdessä pehmoleluilla. Kannoin Emännälle jos minkälaista vinkulelua syliin ja hän leikki kanssani parhaansa mukaan. Vähän täytyy kuitenkin jo nykyään varoa, sillä Mamman masussa majailee tätä nykyä asukas.


Koska Emäntä ei enää voi rellestää ja riehua minun kanssani niin kuin ennen, olikin erityisen ihanaa päästä juhannuksen viettoon seuraavana viikonloppuna! Menimme isovanhempien luokse, jossa tietysti olivat karvaiset kaverini Dina ja Tornado, mutta myös Enon mukulat, Benjamin ja Helmi. Mamma katseli tyytyväisenä vierestä kun osoitin suurta rakkautta ja hellyyttä viisivuotiaille pellavapäille.

Omaan kaikki erinomaiset perhekoiran piirteet - mikä onkin hyvä kun kohta joukkueeseemme liittyy uusi pienokainen. Isosiskon taitojani olen onneksi saanut treenata Benin ja Helmin kanssa, joita paimennan, suukotan ja jahtaan, mutta joita kohtaan ennen kaikkea olen kiltti ja varovainen.



Kokopäiväinen lasten ja karvaturrien kanssa peuhaaminen vei minulta kaikki voimat, joten Emäntä jätti minut lepäämään lauantaina ja lähti itse Linnanmäelle. Hän ei kuitenkaan unohtanut minua, vaan toi tuliaisia tullessaan. Rakastan yli kaiken pehmoleluja ja äänekkäitä leluja. Mamma olikin löytänyt minulle putiikista pehmosammakon, jossa on aivan ihana kurnutusääni sisällä!

Metsälenkin päälle kun vielä pääsin leikkimään sammakkojahtia niin johan oli riemu rajaton! Emäntä yritti napata muutaman kuvan uudesta lelustani ennen kuin päästi minut täysin vapaasti riepottelemaan sitä. Tässä vielä suunnittelen silmien irti repimistä (voisiko olla ihanempaa?), kuvan jälkeen homma oli hoidettu alta aikayksikön.


Kaiken kaikkiaan kesäkuu on sujunut rattoisasti metsässä Mamman kanssa pyöriessä ja silloin tällöin muita koiria treffaillessa. Kesälomallemme on siunaantunut erinomaisia säitä (ja hurjan hyvää tuuria, jolla olemme välttäneet sateet sadepäivinäkin - vain kerran olen vähän kastunut!) ja paljon kaikkea kivaa on vielä tiedossa. Yritämme ottaa kaiken irti mukavista lokoilupäivistä ennen perheenlisäyksen saapumista.

Vipeltämisen ilo

7.10.2010 Helsinki

Lääkekuurit on syöty ja olen täysin parantunut! Nilkutuksesta ei ole jälkeäkään ja vatsapöpöt voitettiin jo kauan aikaa sitten. Emäntä päätti juhlistaa liikuntarajoitukseni loppua viemällä minut pitkästä aikaa tapaamaan "laumaani". Olen ollut eristyksissä rakkaista tovereistani jo aivan liian kauan!

Pippuri-suola snautseripoika Tornado

ja seropinarttu Dina





olivat ainakin yhtä ilahtuneita nähdessään minut kuin minä heidät! Rallistamme ympäri olohuonetta ja keittiötä ei millään tullut loppua, joten Emäntä katsoi parhaaksi heivata meidät takapihalle riehumaan. Siellä vietimmekin iloisesti seuraavat kaksi tuntia.



















Mamma kuljeskeli jonkin aikaa mukanamme ja yritti parhaansa mukaan järjestää meidät sievään riviin kuvattaviksi. Kolmen hetkellisesti kuuroutuneen koiruuden huomiota oli kuitenkin vaikea pitää yllä kovin pitkään ja lopulta emäntä luopui "istu! paikka!" komennoistaan ja tyytyi räpsimään kuvia luonnollisesta temmellyksestämme.





























Tornadon kanssa, - joka on minua 1,5 vuotta vanhempi, mutta yhä pentu -
heittäydyimme jahtailemaan toisiamme, kuten aina. Tapanamme on purkaa suurta jälleennäkemisen intoamme pitkin pihamaata.


Minä varsinkin rakastan jahdata Toropaista korvat lepattaen. Hän taas kampittaisi minut mielellään ja painisi maassa, mihin usein päädymmekin kun jompi kumpi saa toisen kiinni kokokroppa taklauksella.


Suurimman nautinnon saamme kuitenkin pystypainista, emme suinkaan maassa pyörimisestä. Tanssimme takajaloillamme, tassut toistemme harteilla ja auomme valkohampaisia leukojamme, tönimme, horjutamme, huojumme, näykimme...

Emännän mielestä koko prosessi näyttää enemmän lintujen soidintanssilta kuin kahden koiran temmellykseltä, mutta hauskaa meillä on. Viskomme toisiamme kuin vapaapainissa konsanaan ja inahdustakaan ei koskaan kuulu puolelta eikä toiselta.


Dina puolestaan on jo vanha rouva, ja vaikka aluksi ottaankin muutamia juoksuaskelia kanssani, temmeltää hiukan, tönii ja pusuttelee jälleennäkemisen riemussa, hän nopeasti kyllästyy minun ja Toron lapsellisiin leikkeihin. Dina-san tyytyy useimmiten vain katselemaan meidän, pentujensa, temmellystä korva ja silmä tarkkana. Mutta auta armias jos epähuomiossa - kuten voin kertoa usein käyneen - juoksemme rauhallisesti lepäävän Dinan päälle, silloin on piru irti!
Dina on pienen laumamme ehdoton johtaja. Terävällä ärhäkkyydellä ja vanhuuden suomalla pinnan lyhyydellä hän samantien ärähtää jos hänen ylhäistä rauhaansa rikotaan. Jos leikkimme Tornadon kanssa yltyy liian rajuksi, Dina on salamana välissä haukkumassa meidät ruotuun. Jos varoitukset eivät tehoa, vanha rouva ottaa hampaansa käytöön ja alistaa riehuvat pennut nopeasti niskasta maahan.

Mikään tyranni Stryydel Hukka ei kuitenkaan ole. Emännän mielestä hän valvoo katrastaan sopivalla tiukkuudella, muttei ikinä jää pitkävihaiseksi tai ärsyynny syyttä, vaan kaapin paikan näytettyään antaa kukkien taas kukkia. Mamma on myös huomannut, että minä idolisoin Istuvaa Kettua koko sydämestäni.

























Minä en lopeta riehumista ja leikin vaatimista hetkeksikään jos olen muiden koirien seurassa. En osaa lopettaa, rentoutua, vain olla. Koko ajan pitäisi värkätä! Haluan ottaa kaiken irti niistä hetkistä kun kerrankin olen muiden hurttien seurassa. Tornado ja Dina eivät kuitenkaan ole samanlaisia.

Päässessään pihalle he ajautuvat nopeasti vanhoihin rutiineihinsa. Molemmat rakkaista tovereistani ovat vahtikoiria ja takapihan aita on heidän linnoituksensa vartiomuuri. Huolimatta siitä, että muurin takana on vallihauta (eli metrin leveä oja), puita ja pensaikkoa, ja niiden takana vain rauhallinen kävelytie sekä harvoin käytetty jalkapallokenttä, he kokevat alueen uhkavyöhykkeeksi, joka vaatii jatkuvaa tarkkailua.

Emäntähän kovasti pelkäsi, että oppisin ystäviltäni haukkumisen jalon taidon, mutta siinä vaiheessa kun kaksikko kuulee jotain ja ryntää omenapuun matalien oksien ali vahtipaikoilleen, minä otan pari metriä etäisyyttä. Haukkuminen on edelleen suuri mysteeri käsityskapasiteetilleni. Miksi muut koirat haukkuvat? Ja niin vimmatusti vieläpä? Mitä räksyttäminen tarkoittaa?

Itse saatan urahtaa varoitushaukun tai kaksi jos kotipihallamme kuulen tai näen jotain odottamatonta. Vaikenen kuitenkin kuin hauta emännän ensimmäisestä komennosta. Dina ja Toro ovat kyltymättömiä, mitä tulee haukkumiseen ja vahtimiseen. Jokaiselle äidille lastenrattaineen ja yksinäiselle lenkkeilijälle on ilmoitettava, että heidän alueelleen ei ole astumista.

Mutta aina ei tarvitse ymmärtää toisten vikoja tai outoja tapoja. Minä kummastelen ja pällistelen, mutta käyn sitten hakemassa ystäväni takaisin temmeltämään.

Mennään Pohjois-Karjalaan!

28.7.-1.8.2010 Kitee

Tyttöni Pohjois-Karjalan... Dam-dididam-dididam-dididamdamdamdam-dam...

Koitti keskiviikko, isäntäväki oli tullut kotiin töistä ja odotin aivan normaalia arki-iltaa. Ilmapiiri oli kuitenkin oudon kireä, odottava, ja kohta paikalle ilmestyi Pami-täti. Sitä eivät emäntä ja isäntä kuitenkaan olleet stressanneet, vaan kunhan olin Pamia suukotellut ja tervehtinyt, kaikki kimpsut ja kampsut kerättiin, ja hyppäsimme yhdessä isäntäväen autoon.

Edessämme oli yli viiden tunnin ajomatka, paljon pidempi kuin mihin olen tottunut. Alussa olin ihan hämilläni kun emäntä laittoi minut väärälle puolelle autoa istumaan (hän kuvitteli, että penkit ovat identtiset ja osaan olla kummalla vaan, mutta minun paikkani on oikealla! mamman takana, ei suinkaan vasemmalla!). Onneksi Pami-täti fiksuna vaihtoi kohta vasemmalle istumaan ja sitten osasinkin jo rauhoittua ja olla aloillani.

Ajoimme kohti koillista, läpi Karjalan, tuhansien järvien lomaan, kunnes vihdoin saavuimme Suur-Saimaan rannalla nököttävälle, punaiselle mökille, Kiteen kupeeseen. Pääsimme perille vasta myöhään ja hämärtyvässä illassa tutkiskelin uutta paikkaa, nuuskutellen metsän ja järven tuoksuja ihmeissäni.



Valvoimme myöhään, mutta vasta seuraavana aamuna pääsin oikein kunnolla tutustumaan kaikkiin tämän viikonloppukotini mahtavuuksiin. Kaksi laituria, oma pikku saari siltoineen, varpumetikköä, hiekkarantaa, kaislikkoa, kivikkoa... Paikka oli suoranainen koiran unelma! Ranta kuhisi sudenkorentoja, muurahaisia ja vesikirppuja. Matalassa vedessä viihtyivät niin pienet kalaparvet kuin vesilinnut poikueineen, molemmat yhtä lumoavia ja minua innokkaasti pakoilevia. Törmäsin metikössä monen moiseen vipeltäjään, aina oravista sammakoihin, joista jälkimmäistä nuuhkuttelin ja jahtailin kunnes se karkasi verannan alle.

Rakastuin järveen heti. Emäntä yllättyi siitä miten rohkeasti kastoin tassuni ilman yllytystä rantaveteen, joka oli viilentävät 21 astetta, siinä missä ilma oli ruhtinaalliset 32. Tyyni ranta, jota aallonmurtaja suojasi, oli kuin iso lätäkkö - ja lätäköihinhän ihastuin jo kauan aikaa sitten. Niinpä kahlailu, tai ehkä pikemminkin pikasprinttailu vesi roiskuen, tuli minulle aivan luonnostaan.

Ja mikäpä voisi olla ihanempaa kuin yhdistää vesi ja heinikko! Pitkässä ruohikossa peuhaaminen on suurin iloni lenkeillä kotona, joten tottakai hullaannuin kaislikosta. Lätäkkö yhdistetynä heinikkoon! Voi että mikä taivaallinen peuhauspaikka.

Mamma oli varma, että uiminen jäisi minun osaltani pois tällä mökkireissulla, mutta koska osoitin niin suurta intoa kahlailuun, ja poljin vettä tassuillani matalikossa kuin olisin yrittänyt uida seisaaltani, hän päätti yrittää opettaa minut uimaan. Emäntä nyt itse on aikamoinen vesipeto (ja Pami-täti vielä enemmän) joten he lilluivat järvessä jatkuvasti. Minä yritin mennä perässä, mutta käännyin takaisin aina heti kun maha ehti kastumaan. Kerran sitten mamma houkutteli minut pidemmälle heittämällä kepin liian kauas, että oisin voinut kahlata sen luokse. Kun epäröin lähteä aarteeni perään hän laittoi kätensä vatsani alle ja mamman kannatellessa minua uskalsin lähteä uimaan eteenpäin.


Emäntä kaiketi oletti, että olisin saanut paniikkikohtauksen ja pyrkinyt pakoon, mutta minä ryhdyin polkemaan jaloillani vimmatusti ja vaikka pärskinkin hieman hätääntyneenä, jatkoin eteenpäin katse tiukasti kiinni kepissä. Kunhan pääsin aarteeni luokse mamma päästi irti ja minä uin ihan omin avuin takaisin rantaan!

Päästyäni jyvälle uimisesta minua ei enää tarvinnut tukea, vaan ponkaisin innoissani jorpakkoon monta kertaa täysin oma-aloitteisesti. Erityisen suuri kiire uimaan tuli varsinkin silloin kun emäntä ja Pami päättivät kylpeä. Monen monta kertaa porhalsin kaksikon perään noutamaan naikkoset takaisin rantaan. Vaikka osoitin vain ja ainoastaan erinomaista lahjakkuutta aaltojen ylittäjänä, emäntä ei uskaltanut päästää minua uimaan liian pitkälle ja palasikin siis kiltisti mukanani aina kun riensin pelastamaan hänet merihädästä.

Mökki ei ollut varustettu ainoastaan kaikilla seikkailumahdollisuuksilla, joita koira voi toivoa, vaan sen maastosta löytyi myös aivan mahtavia leluja! Ovelle jätetyt sandaalit tai kastelukannun nokka olivat aivan täydellisiä nakerteluleluja! Oma nalleni tai naruni ei ollut kertaakaan käytössä, sillä rannalta löytyi jotain paljon parempaa!

Unelmalelu! Pallon ja narun yhdistelmä! Tämä kelluke oli täydellinen vesileikkeihin, koska sehän luonnollisestikin pysyi pinnalla! Sitä pystyi vetämään, noutamaan, se ei hävinnyt metsään räväkän värinsä ansiosta, se ei ollut liian raskas... Voi että miten rakastinkaan tuota kaislikosta löytynyttä aarretta!





Ja jos pääsin pallo-naru-leluuni tylsistymään, halkopinojen takaa löytyi aivan ihastuttava valikoima talteen kerättyjä keppejä! Valitsin tietysti ne isoimmat ja komeimmat, eikä isäntäväki voinut olla nauramatta mahtipontiselle esittelylleni kun joka kerta raahasin yhä suuremman ja suuremman karahkan näytille.

Pääsin myös tutustumaan aivan uudenlaisiin viihdytyksiin, kuten hiekkasukelteluun, josta jäi minulle hurmaavan kultainen kuono. Kaivoin innoissani kuoppia sinne tänne ja tongin pehmeästä maasta kiviä, juuria, milloin mitäkin. Työnsin pääni myös hanakasti veden alle, kalastellen rannasta kiviä ja simpukoita, joita sitten kantelin kuivalle maalle. Emäntä katseli ensin huolestuneena vierestä kun upotin pääni korvia myöten veden alle, koska hänelle oli kerrottu, etteivät koirat osaa pidättää hengitystään. Minä kuitenkin puhaltelin tyytyväisenä kuplia ja tongin pohjaa ilman mitään ongelmia. Saatuani saaliini nakkelin otsaltani vedet kuumalle niskalleni ja jatkoin tyytyväisenä puuhiani.

Joka ilta auringon laskiessa ja isäntäväen aloittaessa saunomista, olin peuhannut itseni aivan uuvuksiin. Satumaa oli niin täynnä viihdykkeitä, että lopulta aina uuvahdin milloin kunkin ihmisen vierelle tuhisemaan. Unissani jatkoin seikkailujani, mikä oli emännän mielestä vallan hellyyttävää katseltavaa, jalkojeni potkiessa ilmaa ja kurkun päästellessä monen moisia murahduksia ja ynähdyksiä.

Jokainen päivä mökillä oli uusi tutkimusmatka. Kaikkein mieleenpainuvin oli kuitenkin ehkä veneilypäivä, jolloin lähdimme soutelemaan naapuriin (ja kyläilimme hurmaavien sukulaisten luona). Osoittauduin kunnolliseksi laivakoiraksi pysymällä visusti laitojen sisäpuolella - ainakin niin kauan kun kaikki ihmisetkin tekivät niin. Kaikkein suurimman tyyneyden saavutin istuessani veneen perällä mamman sylissä, mutta kohtapa tuo jo keksikin ottaa itselleen kajakin ja lähteä melomaan! Voi hirvitys! Siellä se emäntä huiteli pitkin veden pintaa kuin vesikirppu konsanaan ja minä itkin soutuveneessä isännän ja Pami-tädin vahdittavana. Osoitin ehkä ensimmäistä kertaa preferointia tahtoessani pitää nimenomaan mamman lähelläni.

Ja auta armias, vielä kamalempaa oli ruikuttaa rannalla kun emäntä halusi viipottaa menemään. Eihän siitä mitään tullut, olisin uinut vaikka koko Suur-Saimaan läpi, joten lopulta mamma hylkäsi melonnan ja pysytteli kanssani kuivalla maalla.

Minulla ei varmasti koskaan ole ollut yhtä riemuisaa viisipäiväistä elämässäni kuin tuon Pohjois-Karjalan reissun aikana! Säteilin sellaista iloa ja energiaa, että tartutin valtaisan onneni isäntäväkeen ja meillä kaikilla oli hauskempaa kuin koko kesänä sitä ennen. Olin niin hurmaava, että taisin Pami-tädinkin sydämen valloittaa mennessäni ja hyvästit olivat reissun jälkeen puolin jos toisin kaihoisat.

Reissulta jäi paljon grilliruoan tuoksuisia muistoja, niin sädehtivistä hellepäivistä, palavista auringonlaskuista kuin tähtikirkkaista kesäöistäkin.

Viikonlopun vipinää

15.2.2010 Helsinki

Edellisestä päivityksestä onkin kulunut hetki aikaa. Ei tosin ole minun laiskuuttani jäänyt seikkailut kertomatta, vaan emäntä on ollut 12-tuntisia yövuoroja tekemässä enkä oikein ilman hänen peukaloitaan kykene entteriä painamaan.

Perjantaista alkaen olen päässyt viettämään paljon aikaa isännän kanssa. Aikaisemminhan emäntä viihdytti minua päivät ja isäntä tuli illalla kotiin. Nyt on isukki ollut huomioni keskipiste ja emäntä käy lähinnä kotona nukkumassa. Olen kyllä ollut ratketa riemusta aina kun hän raahautuu väsyneenä ovesta sisään, mutta olen silti ymmärtänyt antaa hänen nukkua rauhassa pitkät päiväunet, vaikka se onkin tarkoittanut vinkulelujen jättämistä rauhaan.

Vinkuleluilla leikkiminen on viimepäivien aikana kirjavoittanut äänialaani. Aluksihan minulla oli vain röhkivä possu ja matkin sen möreää mekastusta. Tuija-tädin lahjoittama dino kuitenkin squeekkaa erittäin korkealta ja olen siltä oppinut korottamaan oman haukahteluni monta oktaavia ylös. En tosin hauku kuin leluja kurittaessani (ja silloinkin useammin ärisen) tai kun protestoin ja komennan isäntäväkeä. Jostain kumman syystä he eivät lämpene mielenosoituksilleni...

Päivien kuluessa olen kovasti yrittänyt osoittaa emännälle kuinka suunnattomasti pidän kiipeämisestä ja hyppimisestä. Sohvalle kiipeäisin jos vaan osaisin ponnistaa takajaloilla, alas hyppäisin jos jalat pitäisivät painoni (emäntä sukeltaa aina ottamaan minut kiinni - tosin eilen tulin tyynyjen kera kuperkeikkaa alas, se oli kivaa eikä sattunut yhtään!), ulkona valloittaisin kaikki lumipenkat jos jää kantaisi ja kaikkien esteiden yli loikkisin jos vaan isäntä antaisi. Kynnyksistä en pidä yhtään ja niidenkin yli mieluummin loikkaan tasajalkaa kuin astun päälle.

Olen osoittanut suurta rohkeutta (melkeinpä typeryyteen asti) lähes kaikkea mahdollista kohtaan, mutta eilen aloin hiukkasen pelätä. Olin isännän kanssa ulkona ja joukko lapsia oli sitonut jalkoihinsa laudat! Sauvojen avulla he työnsivät itseään eteenpäin pitkin lunta ja suhisivat suksiessaan niin, että minä piilouduin isännän jalkojen taakse suojaan. En yhtään ymmärtänyt mitä he oikein tekivät. Samoten portaita vierastan kovasti, vaikka en kyllä ole saanut niitä vielä kiivetäkään. On helppo nostaa etutassut ensimmäiselle askelmalle, mutta kuinka ihmeessä sen takapuolen saisi ylös? Ehkä harjoittelemme ponnistamista vielä tässä joku päivä...

Olen ollut hetkittäin yksin joka päivä ja se ei tuota minulle ongelmia. Yritän kyllä livahtaa isäntäväen lähtiessä ovenraosta mukaan vaikka väkisin, mutta kun he ovat menneet painun pehkuihin samantien. En jaksa tuhota mitään kun he ovat poissa vaan latailen pattereita ja odottelen perhettäni kotiin rauhallisin mielin. Se onkin hyvä sillä piakoin joudun kokemaan pitempiäkin jaksoja yksinäisyyttä, jopa kokonaisia työpäivän mittoja!

Tarpeiden teossa ollaan edistytty siihen, että jos vain pääsen ulos, teen vain sinne. Koska minua ei kuitenkaan ulkoiluteta puolen tunnin välein pissailen yhä sisällä, mutta aina paperin päälle jos vain mahdollista. Kakkia en haluaisi millään muualle kuin ulos ja sitä pidättelen jo todella hienosti eikä vahinkoja satu sisällä enää kuin aniharvoin.

Ystäviä ja perhettä ramppaa luonamme jatkuvaan tahtiin. Olen hyvin tottunut siihen, että joka päivä joku piipahtaa käymään tai itse menemme muualla käväisemään. Torstaina emäntä otti minut matkaansa kun lähti lemmikkikaupasta ruokaa ostamaan. Matka sinne oli kovin haastava, vaikkakin lyhyt. Ylitimme ensimmäisen kerran ison tien, kävelimme vilkkaan liikenteen vieressä ja kadulla väen tungoksessa. En ymmärtänyt yhtään miksei jokainen ihminen kumartunut tervehtimään minua. Tähän mennessä kaikki tapaamani ihmiset ovat tehneet niin ja en ole lainkaan tottunut välinpitämättömyyteen tai siihen, etten pääse syliin.

Paimennusviettini iskivät päälle kun olisin halunnut juosta jokaisen ohi kulkevan ihmisen perään, jahdata liikkuvia autoja ja aina välillä istahdin alas kieltäytyen liikkumasta, jotta saatoin vain katsella maailman menoa. Lemmikkikaupan kynnys oli minulle liian kova pala, emäntä nosti minut sen yli. Kunhan sitten oli sisäpuolella lakkasin vierastamasta ja täällä sentään kaikki ihmiset, niin asiakkaat kuin myyjät, halusivat hellia ja huomioida minua. Sain myös itse valita hyllyltä parhaimman lelun. Niinpä matkaan lähti ruokasäkin lisäksi rokkaava, sininen krokotiili.

Liikenteessä käyttäytymistä on vielä reilusti harjoteltava, mutta emäntä oli tyytyväinen siistiin käyttäytymiseeni kaupassa. Viikonlopun suurin kohokohta ei kuitenkaan ollut tämä reissu, vaan sunnuntaipäivän vieras! Isännän työkaveri vaimoineen toivat luokseni käymään 5-kuukautta vanhan kääpiösnautserin! Jippu-tyttö oli lähes täsmälleen saman kokoinen kuin minä, vaikkakin hitusen painavampi ja huomattavasti kehittyneempi, fyysisesti.

Jipun kanssa meillä synkkasi samantien! Leikkimme alkoi jokseenkin rauhallisesti, mutta riistäytyi pian käsistä ja muuttui kahden tunnin vallattomaksi riehumiseksi. Emäntä epäröi antaa minun peuhata ilman mitään rajoituksia ja kaappasinkin syliinsä välillä rauhoitellakseen, mutta emme millään malttaneet Jipun kanssa lopettaa. Leikimme itsemme uuvuksiin ja kun uusi ystäväni lähti romahdin ja sammuin - mutta oli se sen arvoista!