Halloween!

30.10.2010 Helsinki

Tämä on lokakuun viimeinen päivitys, lupaan! Tässä kuussa tavaraa onkin tupannut vähän reilummin. No, kompensoidaan hiljaista syyskuuta.

Tällä kertaa tarjolla olisi Halloween hulluttelusta vähän fotoja. Koska rakastan pitää huiveja kaulassa emäntä päätteli, että en ehkä ihan hirveästi kärsisi pienestä naamiaisleikistä ja hauskaa meillä olikin!


Ensimmäisenä kokeiltiin perinteisesti prinsessa-lookkia.


En välittänyt tiarasta (itseasiassa tuhosin sen hiukan myöhemmin kun Mamma ei katsonut) joten emäntä kokeili toista naisellista asua: haaremin kaunis kurtisaani.


Vieläkään en ollut tyytyväinen, joten laitoimme luottamuksemme pinkkiin! Eikös se nyt ole jokaisen tytön lemppari?


Pirtsakka pinkki ei ole minua varten, mutta vihdoin emäntä löysi sellaisen lookin, josta minä tykkäsin! Tätä naisellisemmat asusteet kiskottiin innolla pois päältä ja riepoteltiin ympäri huonetta, mutta punainen pipo ja lilahtava huivi saivat olla paikoillaan kaikessa rauhassa.


Emäntä malttoi sitten luopua tyttömäisyyden tavoittelemisesta ja löysi vielä toisenkin asukokonaisuuden, joka oli ihan minua. Harmi vaan, että hattu oli ihan liian iso...

Kuvauksellisen kaunis

Lokakuu, Pohjois-Helsinki

Heipparallaa ystävät! Blogini on taas kiilloitettu ajantasalle päällisin puolin. Ilmettä päästiin muuttamaan kiitos fotograafferi Shaggyn, joka pyörähti kanssamme lokakuun alussa eräällä pellolla vähän räpsimässä. Emäntä laittoi tänne nyt esille kauneuteni kaikin puolin, mutta jotta ei totuus unohtuisi, tässä vähän "kulissien takaa":


Mamma pohjusti minut strategisella keskustelulla ja poseerausvinkeillä.


Hippasen liikaa kierroksia oli alussa...


Mitä Emäntä halusitkaan, että teen?


Uusintakierrokselle ja turbo päälle!


Isäntä yritti vaihtoehtoista taktiikkaa ja antoi kohteen innolleni.


Saalis tähtäimessä!


Mamma yritti usuttaa minua metsästämään olematonta.


Mutta kun ei siellä näy mitään...


Lammaspaimenen on ymmärrettävä paimennettaviaan, niinpä rouskutin ruohoa jokaisella välitauolla, ja siitä emäntä saikin idean lahjoa minut temppuihin korsilla!


Siinä sitä sitten juostiinkin loppuaika ruonoa nenässä!


Lopulta olin ihan läkähdyksissä ja oli juomatauon paikka.


Jonka päätteeksi ryöstin koko pullon!


Oliko siis mikään ihme, että kuvia otettiin monia satoja tavoitellessa sitä upeaa aussipotrettia?

Herra Beni

13.10.2010 Vantaa
Koitti 13.päivä, keskiviikko. Isäntäväki pujotti päälleni upouudet valjaat (ihanan punaiset ja pehmeät topcanis sierrat, jotka itse kiskoin alas hyllyltä emännän selän takana - hän yritti valita minulle ihan vääränlaisen, violetin kapistuksen, mutta usean testailun jälkeen huomasi minun kyllä tietävän paremmin) ja läksimme taas autolla liikenteeseen. Loikkasin takapenkille tapani mukaan innosta soikeana, mutta tavoistani poiketen aloin heti vinkua. Normaalistihan otan iisisti automatkalla ja nyt isäntäväki ihmetteli, että miksi olen niin hermostunut. Yritin kertoa heille, että minulla oli huono olla! Olin saanut haavan vatsaani.

Matka Mamman sopimille treffeille oli lyhyt, joten isäntäväki päätti tarkistaa perille ajettuaan mikä minua vaivaa. Naarmuni oli kuitenkin vain pinnallinen, ahdisti minua vain makuuasennossa. Niinpä kun hyppäsin parkkipaikalle, valitteluni loppuivat kuin seinään. Emäntä tarkasti minut päällisin puolin, mutta siinä vaiheessa sinkoilin jo intoa pursuen edes takas - tunnistin paikan jonne olimme saapuneet! Sama tienpalsta jota kuljimme viikonloppuna Kormuniityn koira-aitaukseen! Olin niin täpinöissäni, että ruumiintarkastuksesta ei tullut mitään.

Isäntäväki ei siis havainnut minussa mitään vikaa ja jatkoimmekin sitten alkuperäisen suunnitelman toteutusta, pääsin kahdenkeskisille treffeille herra Benin kanssa!


Beni, eli Ossequente Foxtrot,odotti minua koira-aitauksen luona emäntänsä Jennyn kanssa. Jennyllä oli kamera mukana ja hän on lahjoittanut emännälle blogiani varten kaikki tämän päivityksen upeat kuvat! Suuri kiitos ja paljon hukkapusuja!


Tunnistimme tietysti toisemme ja olimme yhtä pähkinöinä molemmat jälleennäkemisestä. Menimme tällä kertaa eri aitaukseen, ihan perimmäiseen puistonurkkaan, jossa saimme olla aivan rauhassa. kunhan hihnat oli irroitettu sinkosimme juoksukilpaan täydellä vauhdilla!

Pyrkimykseni oli tietysti hurmata ihanainen Beni-san, ja tuoksuni tuntuivat houkuttavan häntä ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mitäpä siis siitä, että en ihan joka hetki ollut hurmaavimmillani, vaan kuola lensi ja karvat pöllysivät!

Emäntä oli tuonut meille viihdykkeeksi pallon ja frisbeen, joilla voisimme kimpassa leikkiä treffiemme ajan. Beni osoitti kuitenkin nopeasti olevansa omistushaluinen poikaystävä - ei vain minusta, vaan myös leluista! Olen sen verran herkkä tyttö, että en uskaltanut alkaa leluistani kiistelemään, mutta sen kerran kun sain kaapattua jomman kumman hupivälineistämme, kirmasin matkaan palkinto tiukasti hampaissani!

Osasimme tietysti myös erinomaisesti purkaa energiaamme ilman lelujakin. Perinteiset taklausjuoksut olivat kuvioissa mukana, tosin minun oli oltava ketterä ja nokkela kun 30kg miehekästä urosta rynni kohti. Kevyt rakenteeni ja kymmenen kiloa tappiota painossa pistivät minut altavastaajan asemaan, mutta onneksi minulla on nopeat käännökset, vikkelät suunnanvaihdot ja erinomaisesti ajoitetut väistöliikkeet. Niinpä kuperkeikkani pitkin puiston maata on laskettavissa yhden käden sormilla.

Suurimman vauhkoilun laantuessa ehdimme välillä huomata myös muun maailman. Viereisissä koirapuistoissa temmelsi hurttia ja aina välillä kirmasimme yhdessä aidalle tarkkailemaan tovereitamme.

Tämä teinileidi vei lopulta voiton kuntokilpailussa. Emäntä tosin naureskeli, että juoksemiseni ja loputon leikkimiseni johtuu pikemminkin luonteenomaisesta periksi-antamattomuudestani, eikä huippukunnosta.

Oli miten oli, Beni heittäytyi maahan lepuuttamaan ja minä tietysti menin perässä - en tosin huilaamaan. Minä halusin peuhata lisää!

Nuori herra pyöri auliisti selällään, jotta teinityttö sai riehua yllin kyllin! Ihanan syksyn ansiosta painimme muuttui hyvin nopeasti joksikin mutapainin kaltaiseksi, valkoiset rintavillat harmaiksi ja samettisen mustat turkkimme ruskeiksi. Vaan mitä väliä on ravalla kun kerrankin pääsee oikein kunnolla mylläämään maassa?


Miten sitten päättyivät treffimme romanttisena syysiltana, auringonlaskun herkässä hehkussa? Kylmään eripuraan painimatsin jälkeen?


Ei suinkaan! Olemme yhä edelleen vallan ihastuneita toisiimme ja nautimme hurjasti tästä tête-à-tête tilaisuudesta - joka toivottavasti toistuu pian uudestaan!

Niin mahtavan onnistunut kuin iltamme olikin, kotiin päästessä odotti jotain ihan kammottavaa, nimittäin suihku! Mamma kantoi minut suoraan kylpyhuoneeseen ja ennen kuin ehdin kunnolla panikoida jouduin vesisuihkun ja kuurauksen uhriksi! Siinä kuraa pestessä emäntä sitten huomasi sen vatsani haavankin ja kamaluudet sen kun jatkuivat!

Suihkun jälkeen isäntä kaappasi minut syliinsä ja pakotti selälleni (minä vihaan, vihaan, VIHAAN yli kaiken olla selälläni!). Pienimuotoisen taistelun jälkeen Mamma pääsi vihdoin puhdistamaan mahassani olevaa vekkiä, johon oli tietysti peuhatessa päässyt likaa. Niinpä operaatio suoritettiin erityisellä huolellisuudella ja täydellinen grande finale koitti kun pääni pujoitettiin siihen hirviö-kauluriin, jota jouduin pitämään koko yön! Luojankiitos aamulla pipi oli kuitenkin jo puoliksi parantunut ja sain luopua kammottavasta kaulurista!

Treffit!

10.10.2010 Vantaa

Voi että miten mainion päivän vietin tänään! Emäntä oli sopinut minulle treffit neljän muun australianpaimenkoiran kanssa. Kyllä se vaan on kumma juttu, että oman rodun kanssa on aina ne hauskimmat kohtaamiset. Isäntä räpsi kuvia ahkerasti tapahtumasta, joten tällä kertaa kuvat kertonevat enemmän kuin sanat.

Ihan ensimmäiseksi on kuitenkin esiteltävä vauhdikkaat treffitoverini! Meitä oli paikalla mainiosti aussien koko väriskaala, eli musta, punainen, sinimerle ja punamerle! Olimme myös kaikki eri kenneleiden kasvatteja, joten mukavan monipuolisesti voin lajiani esitellä (ei niin, että tietämättömät ohikulkijat edes tajuaisivat meidät kaikki ausseiksi, kun turkit ovat niin erilaiset).



Ensimmäisenä joukon vanhin, järjestyksen ylläpitäjä, rouva No Field's Bordadura, eli Assi.















Assilla oli mukanaan "vauvansa", perheensä uusin jäsen, vain viisikuukautta vanha hurmuri, True Choice Dolled Up - tuttavallisemmin Iitu.























Myös kaksi "kovaa jätkää" oli paikalla pitämässä jöötä, heistä pörröisempi, Drover's Hell of a Thunder, eli vaativattomasti Thor, tässä ensin.



















Toisena kukkona tunkiolla paikkaansa puolusti Ossequente Foxtrot, sliikki ja smoothi herra Beni, jonka kanssa suunnittelemme jo kahdenkeskisiä treffejä.

















Siinä missä ulkonäkömme poikkesivat "jokseenkin huomattavasti" toisistaa, oli jokaisella hurtalla myös aimo annos luonnetta, eikä näiltä treffeiltä löytynyt yhtään peilikuvaa. Huolimatta erilaisista persoonistamme, tulimme kuitenkin aussimaiseen tapaan oikein sutjakasti toistemme kanssa toimeen, höystettynä pienellä draaman poikasella.

Alku oli tietysti erinomaista, adrenaliinintäyteistä häsellystä, kun yritimme selvittää, että kenes kanssa tässä on samaan aitaukseen päästetty. Thor saapui meitä muita hetkeä myöhemmin ja lisäsi menoon pari kierrosta lisää. Mutta jahka olimme aikamme sopivasti toisiamme mittailleet, juoksuleikit ja painit lähtivät rullaamaan kuin vanhoilla tuttavilla.


























































Silloin tällöin joku meistä joutui aina jäähylle kun intoilu karkasi käsistä. Minä hurmasin pojat ilman sen suurempia vaikeuksia (molemmat tietysti, nuoren nartun tuoksuillani, mista he eivät suinkaan alkaneet käydä ylikierroksilla...). Assi ja Iitu olivatkin sitten vaikeampia tapauksia. Olisin kovasti halunnut temmeltää nimenomaan Iitun kanssa, sillä viisikuukautinen aussinalku oli sopivan säväkkä ja leikkisä makuuni. Otteeni olivat kuitenkin liian usein rajut, vauhtini liian kova ja taklaukseni kaatoivat leikkikaverini mukkelis makkelis.

Iitu kyllä halusi leikkiä kanssani ja osoitti ikäisekseen suurta rohkeutta isompiensa seurassa (vaikkeivät nuo äijätkään olleet kuin siinä vuoden iän molemmin puolin. Tyttöä oli kuitenkin vahtimassa tiukka-asenteinen Assi, ja rouva olikin herkästä välissä suojelemassa Iitua.


















Minulla oli eniten vaikeuksia miellyttää nimenomaan Assia, jonka terävät komentohaukut ja niskasta nappaamiset hidastivat menoani. Emäntä olisi nähnyt ehkä viisaammaksi, jos olisin alistunut Assille, mutta pääasiassa minä en jaksanut välittää nartun komentelusta. Muutaman kerran jopa napautin leukoja häntä kohti kun alkoi oikein ärsyttää. Ja kaikesta tästä huolimatta olisin kuitenkin halunnut leikkiä uuden aussiystäväni kanssa.

Myös jätkät ottivat toisistaan keskenään mittaa hiukan napakammin. Pari kertaa noustiin takajaloille ärisemään, hampaat välkkyivät ja tunteet kävivät kuumana. Pojat olivat kuitenkin kuuliaisia koiria ja emäntiensä käskystä jättivät rähinänsä. He olisivat kovasti halunneet selvittää, lähelle saman ikäisiä kun olivat, että kumpi on pomo, kingi, se iso paha susi. Tällä kertaa kaverit joutuivat kuitenkin tyytymään sopuisaan peuhaamiseen.









Kaikenkaikkiaan treffit olivat ehdottomasti erinomaisen onnistuneet. Oli aivan fantastista päästä tutustumaan uusiin ausseihin ja harjoittamaan sosiaalisia taitojani. Silmäni kiiluivat innosta ja askeleni olivat vaivattoman keveät kun riemuissani juoksin tovereitteni kanssa. Olinkin jo ollut kuolla tylsyyteen tallustaessani uudestaan ja uudestaan samoja lenkkipolkuja! Toivon kovasti, että pääsen pian uudestaan törmäilemään Assin, Iitun, Thorin ja Benin kanssa!

Vipeltämisen ilo

7.10.2010 Helsinki

Lääkekuurit on syöty ja olen täysin parantunut! Nilkutuksesta ei ole jälkeäkään ja vatsapöpöt voitettiin jo kauan aikaa sitten. Emäntä päätti juhlistaa liikuntarajoitukseni loppua viemällä minut pitkästä aikaa tapaamaan "laumaani". Olen ollut eristyksissä rakkaista tovereistani jo aivan liian kauan!

Pippuri-suola snautseripoika Tornado

ja seropinarttu Dina





olivat ainakin yhtä ilahtuneita nähdessään minut kuin minä heidät! Rallistamme ympäri olohuonetta ja keittiötä ei millään tullut loppua, joten Emäntä katsoi parhaaksi heivata meidät takapihalle riehumaan. Siellä vietimmekin iloisesti seuraavat kaksi tuntia.



















Mamma kuljeskeli jonkin aikaa mukanamme ja yritti parhaansa mukaan järjestää meidät sievään riviin kuvattaviksi. Kolmen hetkellisesti kuuroutuneen koiruuden huomiota oli kuitenkin vaikea pitää yllä kovin pitkään ja lopulta emäntä luopui "istu! paikka!" komennoistaan ja tyytyi räpsimään kuvia luonnollisesta temmellyksestämme.





























Tornadon kanssa, - joka on minua 1,5 vuotta vanhempi, mutta yhä pentu -
heittäydyimme jahtailemaan toisiamme, kuten aina. Tapanamme on purkaa suurta jälleennäkemisen intoamme pitkin pihamaata.


Minä varsinkin rakastan jahdata Toropaista korvat lepattaen. Hän taas kampittaisi minut mielellään ja painisi maassa, mihin usein päädymmekin kun jompi kumpi saa toisen kiinni kokokroppa taklauksella.


Suurimman nautinnon saamme kuitenkin pystypainista, emme suinkaan maassa pyörimisestä. Tanssimme takajaloillamme, tassut toistemme harteilla ja auomme valkohampaisia leukojamme, tönimme, horjutamme, huojumme, näykimme...

Emännän mielestä koko prosessi näyttää enemmän lintujen soidintanssilta kuin kahden koiran temmellykseltä, mutta hauskaa meillä on. Viskomme toisiamme kuin vapaapainissa konsanaan ja inahdustakaan ei koskaan kuulu puolelta eikä toiselta.


Dina puolestaan on jo vanha rouva, ja vaikka aluksi ottaankin muutamia juoksuaskelia kanssani, temmeltää hiukan, tönii ja pusuttelee jälleennäkemisen riemussa, hän nopeasti kyllästyy minun ja Toron lapsellisiin leikkeihin. Dina-san tyytyy useimmiten vain katselemaan meidän, pentujensa, temmellystä korva ja silmä tarkkana. Mutta auta armias jos epähuomiossa - kuten voin kertoa usein käyneen - juoksemme rauhallisesti lepäävän Dinan päälle, silloin on piru irti!
Dina on pienen laumamme ehdoton johtaja. Terävällä ärhäkkyydellä ja vanhuuden suomalla pinnan lyhyydellä hän samantien ärähtää jos hänen ylhäistä rauhaansa rikotaan. Jos leikkimme Tornadon kanssa yltyy liian rajuksi, Dina on salamana välissä haukkumassa meidät ruotuun. Jos varoitukset eivät tehoa, vanha rouva ottaa hampaansa käytöön ja alistaa riehuvat pennut nopeasti niskasta maahan.

Mikään tyranni Stryydel Hukka ei kuitenkaan ole. Emännän mielestä hän valvoo katrastaan sopivalla tiukkuudella, muttei ikinä jää pitkävihaiseksi tai ärsyynny syyttä, vaan kaapin paikan näytettyään antaa kukkien taas kukkia. Mamma on myös huomannut, että minä idolisoin Istuvaa Kettua koko sydämestäni.

























Minä en lopeta riehumista ja leikin vaatimista hetkeksikään jos olen muiden koirien seurassa. En osaa lopettaa, rentoutua, vain olla. Koko ajan pitäisi värkätä! Haluan ottaa kaiken irti niistä hetkistä kun kerrankin olen muiden hurttien seurassa. Tornado ja Dina eivät kuitenkaan ole samanlaisia.

Päässessään pihalle he ajautuvat nopeasti vanhoihin rutiineihinsa. Molemmat rakkaista tovereistani ovat vahtikoiria ja takapihan aita on heidän linnoituksensa vartiomuuri. Huolimatta siitä, että muurin takana on vallihauta (eli metrin leveä oja), puita ja pensaikkoa, ja niiden takana vain rauhallinen kävelytie sekä harvoin käytetty jalkapallokenttä, he kokevat alueen uhkavyöhykkeeksi, joka vaatii jatkuvaa tarkkailua.

Emäntähän kovasti pelkäsi, että oppisin ystäviltäni haukkumisen jalon taidon, mutta siinä vaiheessa kun kaksikko kuulee jotain ja ryntää omenapuun matalien oksien ali vahtipaikoilleen, minä otan pari metriä etäisyyttä. Haukkuminen on edelleen suuri mysteeri käsityskapasiteetilleni. Miksi muut koirat haukkuvat? Ja niin vimmatusti vieläpä? Mitä räksyttäminen tarkoittaa?

Itse saatan urahtaa varoitushaukun tai kaksi jos kotipihallamme kuulen tai näen jotain odottamatonta. Vaikenen kuitenkin kuin hauta emännän ensimmäisestä komennosta. Dina ja Toro ovat kyltymättömiä, mitä tulee haukkumiseen ja vahtimiseen. Jokaiselle äidille lastenrattaineen ja yksinäiselle lenkkeilijälle on ilmoitettava, että heidän alueelleen ei ole astumista.

Mutta aina ei tarvitse ymmärtää toisten vikoja tai outoja tapoja. Minä kummastelen ja pällistelen, mutta käyn sitten hakemassa ystäväni takaisin temmeltämään.