Pikapäivitys

30.5.2010 Helsinki / Espoo

Olen odottanut malttamattomana, että emäntä päivittäisi blogini viimeaikaisilla kuulumisilla, mutta mamma on ollut vastahakoinen, sillä hänellä ei ole tarjota uusia kuvia! Kuluneella viikolla, jokaisen tärkeän tapahtuman yhteydessä, isäntäväki on unohtanut ottaa kameran mukaan! Ottaen huomioon millaisessa salamavalojen välkkeessä olen ollut syntymästäni asti tällainen visuaalisen materiaalikeräyksen laiminlyönti on minulle täysin käsittämätöntä.

Emäntä ei ensin aikonut päivittää blogiani ennen kuin voisi julkaista tuoretta materiaalia upeasta ulkomuodostani samassa yhteydessä. Lopulta hän oli kuitenkin suostuteltavissa pikapäivitykseen, johon kaiveltaisiin viimeviikkojen vielä julkaisemattomia fotoja näytille.

Ensimmäisenä jonossa on kuvia Porvoon reissustamme, jossa pääsin harjoittamaan aikamoista liikuntaa upeassa maastossa. Kuntoni on yhä kovempi, rakenteeni kevyt, mutta jäntevä, askeleeni maatavoittava ja taistelutahtoni sekä intoni kovat. Näiden nimenomaisten ominaisuuksien jatkuva vahvistuminen on saanut emäntäni tosissaan miettimään viestikoiraharrastusta minulle, ja mitä muutakaan silloin voisi tehdä, kuin hankkia aiheesta kirjan.

Viestikoirakirjaa tutkaillessa emäntä on tehnyt plus/miinus listaa ominaisuuksistani ja sen perusteella punninnut mahdollisuuksiani viestikoiraksi.

+ hyväksyvä, agressiiviton asenne muihin koiriin
+ tottumus meluun ja paukkeeseen
+ haukkumattomuus
+ hurja tarve ja halu juosta
+ tasapuolinen ja preferoimaton kiintymys molempiin omistajiin
+ luonnostaan syntynyt ilo viestityylisiin leikkeihin ja nautinto niiden suorittamisesta
+ pelkäämätön (mutta varovainen)
+ avoin ja reipas

+/- itseluottamus ja itsenäisyys välillä varmaa, välillä hakusessa

- suunnaton ihmisystävällisyys
- liiallinen into muita koiria kohtaan
- kiinnostus lintujen "paimentamiseen"
- vinkuminen
- varovainen uusissa tilanteissa (mutta kykenevä ylitsepääsemään ja kohtaamaan yllätyksiä)
- välillä rauhaton

Kirjan perusteella luotu plusmiinuslista ei tuonut mitään yksiselitteistä vastausta siihen, sovinko viestikoiraksi vai en. Suurin ongelma on ehkä ihmisystävällisyys, liiallinen luoksepäästävyys, josta voi tulla ongelma kilometrin viestitaipaleella, mikäli matkalle sattuu marjastajia tai metsästäjiä. Tämähän tosin on kasvatuksellinen asia, eli turhan ystävällisyyden voisi vielä kitkeä. Rakkaus kaikkia muita koiria kohtaan on niin hyvä kuin huonokin puoli, harjoituksella tämäkin varmasti ratkottavissa. Mutta jos se, että rakastan lintujen seuraamista, tutkimista ja paimentamista muuttuu vahvemmaksi riistavietiksi, niin siihen loppuu viestiurani.

Viestikoiran on oltava hiljainen koira, ja minähän en hauku juuri koskaan (tähän mennessä vain kun emäntää uhkaa vaara), mutta omaan sitäkin suuremman skaalan erilaisia vinkuja ja murinoita, joita käytän itseni monipuoliseen ilmaisemiseen. Vinkuminen ei kuitenkaan ole mikään hylkäävä virhe. Tosin emäntä on pohtinut viittaako malttamaton vinkumiseni odotustilanteissa kenties liian levottomaan hermorakenteeseen, sillä viestissä on osattava rentoutua yhtälailla kuin innostua.

Kaikkein tärkeimmät palikat ovat kuitenkin kohdallaan. Tämä totuus selvisi jo pienimuotoisessa testauksessa, jonka emäntä päätti suorittaa. Isäntäväki vei minut läheiseen metsään kokeilemaan muutamia viestiharjoituksia ja suoriuduin niistä kuin vanha tekijä! Taistelutahtoni, eli työniloni, oli niin mahtavilla ylikierroksilla, kun juoksin koko mettän läpi (n. 50- 75m) ensin emännän luota isännälle ja sitten takaisin, että varmasti koskaan en ole ollut yhtä onnellinen tai pinkonut yhtä lujaa. Juurakot, saniaiset, kivet, montut, mäet, mitkään eivät hidastaneet tätä luotia, joka sinkosi suorinta tietä päämääräänsä - josta tosin oli herkkujen ja halien jälkeen ihan yhtä kiire takaisin "kokoamaan laumaa kasaan".

Autuaalinen sokeuteni millekään muulle viestiä suorittaessa on ihan yhtä suuri suojaisassa metsässä kuin avoimella kentällä, häiriötekijöiden läheisyydessä. Se, että pyrin yhtäläisellä vauhdilla ja innolla molempien ohjaajieni luokse on sekin ratkaiseva ominaisuus viestikoiralle. Niinpä siis näyttää siltä, että tätä harrastusta jatketaan suurella vakaumuksella ja kaikinpuolisella tyytyväisyydellä - koska vaikka kisaamenestys ei olisikaan tavoiteltavissa sitten loppupeleissä, mikään, mikä tuottaa tällaista riemua minulle, ei emännän mielestä voi olla pahasta.

Seuraavat kuvat ovat Siiri-siskostani, myöskin Porvoon matkalla otettu. Piipahdimme silloin meren rannassa ja minä pidin tasavarmaa 2 metrin turvaväliä veteen. Tällä viikolla pääsin vuorostani leikkimään Dino-veljen kanssa! Maanantai ei ole koskaan sujunut yhtä mukavasti kuin riemukkaan leikkihetken siivittämänä Espoon Kilossa. Yllätyksekseni olin hiukan isompi, nopeampi ja voimakkaampi kuin Dino, eli asetelmat olivat samat kuin Siiri-siskon kanssa. Tällä kertaa kuitenkin temmelsin ja riehuin niin villisti, että veli luikahti välillä pöydän alle mutakuoppaan piiloon hillitäkseen taklauksiani ja jahtailuani. Koska minä seurasin perässä vaikka väkisin päädyimme kokeilemaan myös mutapainia, oi ihanuutta!

Emäntäni mielestä veli oli suloisin pentu, jonka hän on koskaan nähnyt. Pörröinen bluemerle-turkki, samettiset suklaasilmät, iloinen ja kiinnostunut luonne sekä kaikinpuolinen pehmeys (niin liikkeissä, katseissa kuin käytöksessä) hurmasivat mamman täysin. Minäkin olin vallan hullaantunut Dinoon ja olisin halunnut, tapani mukaan, peuhata loputtomasti - vielä sittenkin kun veli uuvahti. Kun Dino vietti lepotaukoa ravasin yksikseni koirapuistoa ristiin rastiin ja koska oli vastikää satanut pääsin tekemään tuttavuutta vesilammikoiden kanssa.

Emäntä oli jo vähän aikaa sitten luopunut toivosta, että ikinä oppisin sietämään vettä, mutta taasen onnistuin yllättämään hänet täysin. Maisteltuani lammikon kirkasta nestettä päätin kokeilla sitä tassuillani, hyvin varovaisesti. Viileän veden tulvahtelu anturoitteni välissä oli upea, uusi sensaatio ja taputtelin kohta lätäkön pintaa hurjalla tahdilla, niin että kaikkialle roiskui. Lentelevät pisarat ne vasta ihania olivatki ja saadakseni niitä aikaan ryöpyllisen otin jalat alleni ja sinkoilin lätäkön läpi edes takas hurjaa vauhtia! Ja kun näin ihanasti kerran ymmärsin vedellä leikkimisen autuuden, olen sen jälkeen hyökännyt kaikkiin sadevesilammikoihin (seisseet ja mutaiset vedet eivät kelpaa) silmät kiiluen, vesi ympärillä roiskuen.

Esillä on myös kuva ensimmäisestä (ja tähän mennessä ainoasta) jäätelöhetkestäni. Ah tuo ihana vaniljajäde! Sen nauttimisen jälkeen olen paljon hanakammin yrittänyt kerjätä itselleni herkkupaloja. Kun isäntäväen perhe tuli käymään kakkukahveille keskiviikkona, ja tarjolle asetettiin kermavaahdolla kuorrutettua herkkua, muistin taas jäätelön ja olisin kauheasti halunnut kavuta pöydälle. Onneksi paikalle pelmahtaneet vieraat olivat vielä herkkujakin kiinnostavampia.

Luonamme ei ole hetkeen käynyt ketään ja emäntä päätti korjata tämän epäkohdan kutsumalla sitten kaikki kerralla kylään. Ovikello soi tiiviiseen tahtiin ja joka kerta juoksin eteiseen yhtäläisen hyperinnostuksen saattelemana, tuskin nahoissani pysyen (isäntäväki on yrittänyt sekoittaa minua ovikellon äänen merkityksestä rimputellen sitä milloin tullessaan, milloin mennessään, milloin muuten vaan, mutta minua ei ole onnistuttu huijaamaan! - kyllähän minä nyt kuulen milloin ovella odottaa vieras ja milloin ei). Kun viimeinenkin kyläilijä (Tommi-eno, jonka saapuminen hullaannutti minut aina ilopissaan asti) oli saapunut, ihmisväkeä oli tavallisen kahden sijaan kahdeksan reilun 50 neliön kodissamme.

Erityisen hienoa oli päästä leikkimään 4-vuotiaan Benjaminin kanssa. Olemme peuhanneet usein ennenkin ja emäntä on tyytyväinen varoviin otteisiini lapsen kanssa. Toisaalta olen aivan haltioissani ja yli-innostunut Benistä, joka onnekseni on kasvanut koirien parissa eikä siis pienestä hätkähdä, ja osaa itsekin suhteuttaa otteensa oikealla tavalla kanssani. Pusuttelut, rapsutukset ja syliin pyrkimiset olivat kokoiltainen nautinto ja varastin helposti keskipisteen paikan.

Viimeiset kuvat ovat treenituokiostamme läheiseltä kentällä (jota emäntä on jo ryhtynyt nimittämään "meidän treenikentäksi", sillä meitä lukuunottamatta sitä ei kukaan muu käytä). Ensimmäisestä match showsta viisastuneena isäntäväki on treenannut kanssani ahkerasti. Rinnalla seuraamista ja paikallaan seisomista on tehty tasaisesti ja molemmissa olen edistynyt hurjasti. Melkein pääsin jo esittelemään taitojani match showssa tuossa yksi harmaa ja likainen päivä. Kaatosateesta huolimatta suuntasimme Herttoniemeen ja seisoimme jo ilmoittautumisjonossa kun emäntä kauhukseen huomasi rokotustodistuksen jääneen kotiin.

Täysi vesiperä ei reissu ollut, vaikka litimäriksi kastuimmekin, sillä tapasimme toisen aussin (Glenhousen kasvatti). Tämä värivirheellinen tyttönen (kaunis oli tuo siro, valkoinen naama) ja minä tulimme hurjan hyvin toimeen. Pääsin myös viereiseen koirapuistoon leikkimään muutaman alle kaksivuotiaan seefferin kanssa. Ja onhan se hyvä päästä haistelemaan sitä näytöstunnelmaa edes, vaikkei itse kehään pääse (mamman mielestä olen sellainen energiapakkaus, että ennen näytöksiä on parempi jatkossa aina uuvuttaa minut koirapuistoleikeillä tai muulla vastaavalla ennen osallistumista).

Seuraavaan blogiin on toivottavasti tarjolla jo uusia kuviakin, sillä olen tapaamassa piakoin lisää siskoja ja veljiä. Saa nähdä mitä tapahtuu kun on puoli laumaa koossa!

Erittäin hyvä

23.5.2010 Helsinki

Tällä viikolla on taas tapahtunut hurjasti kaikkea! Jokaiselle päivälle on ollut jotain jännittävää. Koirapuistossa on tavattu taas uusia ystäviä, useampana päivänä olen ollut leikkimässä Toron ja Dinan kanssa - joiden kanssa olen muuten jo ihan saman kokoinen! saatan jopa mennä kohta ohi - eläinkaupassa tuli pyörähdettyä ja emäntä osti sen suurimman ruokasäkin - minä pompin päälle intoa puhkuen kun mamma yritti tuskanhikeä pukaten kantaa muonan kotiin asti - ja alkuviikosta käväisimme Match Showta tarkkailemassa - myöhästyimme ilmoittautumisesta, mutta pelkkä vierestä seuraaminen oli hurjan innostavaa, varsinkin kun pääsin peuhaamaan paikalla olleen Emmin (Glenhouse's Vincu Voncu) kanssa.

Osoitettuani match showssa, että en toden totta hauku muille koirille (yllätin kyllä emännän haukkumalla ensimmäisen kerran pukukopin takana hiipparoivalle ukkelille, jota mamma ei huomannu aurinkoa ottaessaan joenrantareissullamme) ja maltan kuunnella jonkin verran komentojakin, vaikka ympärillä olisi häslinkiä, isäntäväki päätti vievänsä minut nyt viikonloppuna ihan kehäänkin. Malttamattomana tapahtumaa odottaen herätin sitten tänään yötä myöten tyttöjen iltaa viettäneen emännän anivarhain aamulla ja niinpä suuntasimme Tuomarinkylän Vinttikoirakeskukseen.

Olimme aikaisin paikalla ja sain tutustua outoon ympäristöön rauhassa ennen kuin suurin massa saapui paikalle. Onneksi olikin mahdollisuus nuuskia ja tutkailla ilman liian suurta määrää häiriötekijöitä. Tapani mukaan vierastin kaikkia ennennäkemättömiä alustoja (siltoja, vanerilevyjä yms.) vaan niihinkin ehdin tottua siihen mennessä kun oli jo ruuhkaa ja tarve kyetä etenemään / väistämään vikkelästi ilman nelitassujarrutuksia. Levottomuuteni kuitenkin lisääntyi hurjasti mitä lähemmäs kello kävi kahtatoista ja näyttelyt pyöräytettiin käyntiin.

Pentusarjassa oli lähemmäs 30 osaanottajaa ja ensin meitä arvosteltiin pienissä joukoissa. Emäntää taisi jännittää enemmän kuin minua kun meidän vuoromme tuli, minä vain puhkuin malttamattomuutta ja intoa. Seuraaminen sujui sinänsä hyvin, en nähnyt mitään muuta kuin mamman ja namit, pari hypähdystä kyllä päätin esitellä, mutta nopeasti tajusin, ettei niitä kaivattu. Seisominen olikin sitten paljon haastavampaa. Olin ensimmäisenä jonossa, joten halusin koko ajan kääntyä ympäri katsomaan muihin. Hampaiden tarkastus oli sekin ahdistavaa enkä antanut pitää päästäni kiinni ennen kuin emäntä sujautti suuhuni namin ja sitten tuomari saikin värkätä naamani kanssa ihan niin paljon kuin huvitti.

Saimme kuitenkin punaisen nauhan ja kirjallisen arvion, jonka mukaan kuntoni on erinomainen, luonteeni erinomainen, esiintyminen erinomainen ja myös esittämisestä tuli erinomainen. Eipä siinä sitten muuta kuin laidalle odottelemaan, että kaikki muut arvioidaan ja sitten toisten samalle tasolle arvioitujen kanssa uudestaan kehään. Ensimmäiset arvioinnit veivät kuitenkin hirmuisen paljon aikaa! Kaikki ympärilläni oli niin uutta ja jokaisen koiran luokse olisin halunnut, mutta yhdenkään tykö en päässyt. Vähemmästäkin olisi alkanut hermostua, joten emäntä vei minut syrjemmälle harjoittelemaan seuraamista harhauttaakseen ajatuksiani ja juokseminen menikin nyt ihan täydellisesti.

Kunhan rauhoituin väsähdin sitten totaalisesti ja siinä vaiheessa kun meidät vihdoin kutsuttiin takaisin kehään oli keskittymiskykyni tipotiessään ja vaikka seuraaminen sujui vallan mainiosti niin seisomisesta ei tullut sitten yhtään mitään. Halusin vain istua alas ja pyörin kuin väkkyrä yrittäen hamuta nameja tai pyrkien muiden koirien luokse. Niinpä en sijoittunut neljän parhaan joukkoon, jotka saivat kantaa palkinnot mukanaan kotiin, mutta toisaalta harjoittelemaanhan sitä oli tultu eikä voittamaan.

Emäntä oli minuun kaikin puolin tyytyväinen, olihan tämä kuitenkin vasta ensimmäinen osallistumiskertani ja mamma on vakuuttunut, että kunhan seisominen saadaan kuntoon pääsen varmasti sijoittumaankin paremmin. Tietysti ensi kerralla olisi ehkä parempi kyetä myös hillitsemään itseään sen verran, että ei heti kiipeä tuomarin syliin pusuttelemaan ja hampaatkin saisi tarkistaa ilman väistelyitä. Ensi keskiviikkona olisi taas match show tiedossa, joten ehkäpä sinne sitten harjoittelemaan lisää.

Perhetapaaminen

16.5.2010 Porvoo

Kirkkaansininen taivas ja paahtava auringonpaiste! Lempeä tuulenvire, luonto puhkeamassa kukkaa mitä kauneimmalla tavalla ja yksinkertaisesti vain aivan upea sunnuntai! Ja mitä ihmettä, isäntäväki patistaa minut mustaan autoon, jossa sitten vietetäänkin seuraava tunti. Ovatko nuo ihmiset päästään sekaisin? Ulkona sitä pitäisi tällaisena päivänä olla eikä kiitää moottoritietä kohti tuntematonta. Onneksi emäntä ja isäntä eivät olleet ihan pöpejä vaan veivät minut Porvooseen, syntymäkotiini tapaamaan kasvattajiani ja ennen kaikkea siskoani Siiriä ja isääni Reneä!

Tres Colores kennel oli kuin koiraparatiisi tällaiselle pikku vipeltäjälle. Smaragdinvihreitä nurmikenttiä, vaahtoava meri hiekkarannalla, metsää ja mäkiä, joissa tarpoa, ja ennen kaikkea täydellinen leikkikaveri Siiri! Siskopuoleni oli juuri sen sopivat 3vk nuorempi, eli olin tyttöä hitusen nopeampi, isompi ja voimakkaampi. Ihanaa kerrankin voittaa juoksukisa karvanmitalla ja päästä ihan aavistuksen niskan päälle painiottelussa! Ero oli juuri niin aavistuksen hieno, että leikkiminen oli molemmin puolin mitä mahtavinta huvitusta ja vierailu aloitettiinkin hyödyntämällä ympäröivää maastoa koko tassun mitalla.


















Kunhan olimme Siirin kanssa saaneet juosta sen suurimman vimman ja innon kehoistamme siirtyi isäntäväki sisätiloihin päivänpaistetta pakoon. Meille tarjottiin se hurmaava luksus, että saimme joko peuhata aidatulla terassilla tai pyöriä ihmisten jaloissa keittiössä. Molempi parempi, eli otimme kaiken ilon irti (minä päätin myös kylpeä juomakupissa, joka oli jo aikamoinen suoritus kun kuppi oli aika pikkuinen, mutta silti kastuin kauttaaltani). Kunhan suurin häslinki oli jo ohi pääsin kokeilemaan maahan-komentoa kasvattajan opastuksessa ja emäntä hämmästeli vierestä kuinka helppoa kaikki onkaan silloin kun sen osaa.
















Kunhan olin uuvuttanut sisareni loputtomalla tarmollani pääsin pihalle ja kukahan se minulle siellä esiteltiinkään? Isukki! Tres Colores Original UDX ja minä emme ehkä päällisin puolin näytä niin hirmuisen samanlaisilta. Siiri oli saanut enemmän Renen päänmuotoa ja bluemerle värin. Verrattuna minä olen oikea äidintyttö, vaan nytpähän pääsin hetkeksi peuhaamaan isän seurassa!

Intoa olisi molemmin puolin löytynyt vaikka kuinka, mutta kokoero, ja erityisesti ero voimassa, tekivät leikkimisestä hiukan hankalaa. Rene saikin sitten juoksentelun ja painimisen sijaan näyttää vähän mallia, että kuinka totellaan käskyjä, seurataan ja mennään sivulle. Kunhan isukki oli mennyt edellä kasvattajat antoivat minunkin kokeilla ja jossen olisi niin vallattoman innokas, eli malttaisin vähän enemmän kuunnella, niin olisin suoriutunut paremmin. Ihan mallikkaasti se nytkin meni, paljon on vain treenattava, mutta alku on lähtenyt käyntiin erittäin lupaavasti.


















Lopulta oli sanottava heippahei myös isälle ja kiivettävä taas autoon (jonka hiostava kuumuus auringossa seisomisen jälkeen oli kuin olisi saunaan noussut). Ilmastoinnin puhaltaessa suloisesti täydellä teholla kuonolleni, lepuutin hetken silmiä kun isäntäväki suuntasi matkamme Porvoon torikadulle, joen rantaan. Lyhyet nokoset ehtivät palauttaa voimani ja kunhan pääsin tallustamaan taas ulkoilmaan oli minulla energiaa ihan yhtä paljon kuin ihmisvilkkaudessa aina. Jokaiseen syliin olisi niin ihana kiivetä ja kaikkiin "oi miten sievä!" huudahduksiin pitää tietenkin päästä vastaamaan suukoilla ja hännänheilutuksilla.

Kuumuus ajoi emännän ja isännän jäätelökioskille, jonka viereltä löysimme sattumalta Mindy-aussien. Tämä punainen tyttö otti minut lämmöllä vastaan ja pääsimme nuuskuttamaan toisiamme hetken aikaa. Kylläpä nyt on tullut lajitovereita nähtyä ja joka kerta tapaamiset ovat menneet yhtä hurmaavan hyvin. Emme ehtineet nyt Mindyn kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, mutta eipä tuo kauaa ehtinyt harmittaa kun ensimmäisen puun varjossa pääsin maistamaan emännän vaniljajäätelöä. En tiedä johtuiko se kuumasta ja uuvuttavasta päivästä, vai mistä, mutta en koskaan ole syönyt mitään yhtä hyvää!

Herkuttelun ja kiertelyn jälkeen lähdimme vihdoin ajamaan kohti kotia. Uni tuli ja vei mukanaan samantien, mutta olipahan ihana, nuuskutuksen ja läähätyksen täyteinen päivä!

Playdate

14.5.2010 Helsinki

Viikko on taas hurahtanut vauhdilla! Nyt kun minulla on kaikki rokotukset voimassa (toinen reissuni eläinlääkäriin sujui muuten oikein hyvin - kiipesin innokkaasti jokaisen ihmisen syliin, hurmasin kaikki, jopa lääkärini, vaikka räkäisinkin hänen naamalleen kesken tarkastuksen) olen voinut täysin huoletta treffata muita koiria. Kirkkaimmat tähdet ovatkin tällä viikolla olleet Rommi ja Kharon.

Ihanainen Rommi ja hänen Inka-emäntänsä kutsuivat meidät Käpylään koirapuistoilemaan ja tämä oli ensimmäinen kerta sitten kennelistä lähtöni kun näin toisen aussin! Kolme kuukautta siihen meni ja vihdoinkin pääsin leikkimään kaiman kanssa. Rommi oli lähes peilikuvani, paljoin aikuisempi leidi vaan. Kokomme, luonteemme, liikkeemme, kaikki osui kohdilleen ja nautimme toistemme seurasta suunnattomasti. Emäntä oli ihastunut nähdessään kenties heijastuksen siitä millainen minusta isona tulee.

Aurinkoiset säät olivat myöten seuraavanakin päivänä ja niinpä isäntäväki pakkasi minut autoon ja kukas se matkalta noukittiinkaan kuin Tuija-täti! Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut Neptunus mukana vaan Kharon. En ole Kharon-narttua tavannut aikaisemmin, mutta nyt meidät vietiin Jätemäelle, jossa hihnat irroitettiin ja saimme vapaasti tutustua toisiimme. Vaikka nuori neiti Kharon on paljon minua isompi ja nopeampi, hän hyvin nopeasti mukautti askeleensa ja leikkinsä minun vauhtiini ja voimiini sopivaksi. Viidessätoista minuutissa löysimme toisistamme sydänystävät eikä juokseminen ja peuhaaminen ollut loppua millään.

Pingottuamme mäkeä ylös alas, niin metsän siimeksessä kuin nurmellakin, emäntä ja täti päättivät viedä meidät uittopaikalle, jossa voisimme viilentää itseämme pulikoimalla tekojärvessä. Kharon loikkasi jorpakkoon heti, mutta minä otin kahden metrin turvavälin ja välttelin vettä kuin ruttoa. Se ei selkeästikään ole minun elementtini. Emäntä kantoi minut rannalle ja yritti varoen totutella kastelemaan itseäni. Hyi hyi! Pitäisikö minun muka uida? Ei ikinä! Vaan kuinka kävi, humpsista plumpsista, pakkouittoon päädyttiin.

Uin vikkelään takaisin rannalle ja pysyin niin kaukana järvestä kuin mahdollista. Kyllä minä siis uida osaan, en vain yksinkertaisesti pidä vedestä (lumi on ihan eri asia). Onneksi emäntä päätti, ettei aio pakottaa minua enempää. Hän suunnittelee, että kunhan kelit vielä vähän lämpenevät, hän itse hyppää laineiden sekaan ja saan sitten seurata jos halua. Taitaa mamma saada pulikoida ihan yksin. Minä istun laiturilla isännän kanssa (joka ei hänkään, fiksuna miehenä, arvosta uimista lainkaan).

Täksi päiväksi minulle ei oltu suunniteltu treffejä toisen koiran kanssa vaan treenaustuokio läheisellä nurmikentällä. Siitä taitaa tulla meidän vakitreenipaikkamme, se on emännän mielestä niin sopivan välimatkan päässä ja lähes aina vapaana. Minusta on kiva, että koirapuisto on kentästä kivenheiton päässä ja menemmekin aina sitä kautta kun lähdemme takaisin kotiin. Tänään harjoittelimme istu-paikka-seiso komentoja (suoriuduin erinomaisesti, tietenkin) sekä kaikkein ihaninta lemppariani, viestiä. Juoksen isännän luota emännän luokse ja takaisin siksakkia aina eri välimatkoja. Emäntä onkin hiljalleen ymmärtänyt, että nimenomaan viestikoiraksi minulla on eniten luontaista suuntautumista ja intoa.

Kuten aina toivonkin, poikkesimme tänäänkin kotimatkalla koirapuistoon ja saimme melkein heti seuraksi puolivuotiaan cockerspanieli nartun. Voi että kun meillä oli kivaa! Aivojumpan jälkeen pääsin vielä painimaan (ja vapaapainiksi meno monin paikoin muuttuikin) ja peuhaamaan. Uusi ystäväni oli vain hitusen minua pienempi ja kuitenkin juuri sen verran vanhempi, että kehittyneempi motoriikka kompensoi kokoeron. Oi näitä onnen päiviä, kun kotiin tullaan aina niin väsyneenä, että sammun kuin saunalyhty.

Kevät ja kukat!

8.5.2010 Helsinki

Ulkona on vihreää! Voi että! Ja mitä nuo maasta puskevat, värikkäät ja tuoksuvat jutut ovat? Maistanpa niitä! *Hauks mums* "Sizuka, ei!"

Kevät on tullut ja minä olen ihastunut kukkiin - niiden syömiseen siis. Krookkukset, leskenlehdet, valkovuokot, kaikkia olisi niin ihana päästä maistelemaan. Jostain syystä emäntä ei ole lainkaan samaa mieltä. Minua ei päästetä nauttimaan luonnon antimista ja olen siitä varsin harmissani. Kun isäntäväki kävi linnanmäellä (ja minä sain temmeltää neljä tuntia Tornadon ja Dinan kanssa auringonpaisteisessa Puistolassa!) emäntä toi minulle korvikkeeksi pehmolelukukan. Samantien kun näin sen hullaannuin täysin ja leikin sitten loppuillan violetilla päiväkakkarallani.

Olen ollut lumen lapsi ja emäntä on pelännyt, että tulen vihaamaan kesää. Pelot alkavat kuitenkin osoittautua turhiksi, sillä vauhdilla kasvavassa ruohikossa on melkein yhtä ihana sukellella kuin pakkashangessa! Kevät on ollut ehdottomasti mieluista aikaa minulle nyt kun olen päässyt temmeltämään lehtikasoissa, loikkimaan metsän risukoissa, saalistamaan varomattomia city-fasaaneja kalliolla ja tutustumaan koirapuiston lukemattomiin lajitovereihini. Olen sen verran saanut kokoa, että jackrusselinterrierien kanssa otteeni ovat melkeinpä liian rajut ja toisaalta pärjään peuhatessa jopa huskyjen kanssa. Vieläkin otan kaikki hännänheiluttajat vastaan innokkaalla alistuvuudella, järkevällä varovaisuudella ja kertaakaan ei ole kenenkään tarvinnut käydä kimppuuni. Itsehän en osoita häivähdystäkään agressiivisuudesta.

Tottelevaisuuteni on saavuttanut sen verran paremman tason, että emäntä laskee minut usein vapaaksi. Palaan hänen luokseen ja pysähdyn käskystä, enkä sinkoile muiden koirien luokse, vaikka niitä kaukana näkisinkin. Aivan vierestä ohi juokseva lenkkeilijä on vielä liian kova houkutus lähteä seuraamaan, mutta muuten olen käyttäytynyt leinkeillä moitteettomasti. Tietysti sitten kun jokaviikkoisella lenkillä ollaan Sera-kaverini kanssa, sitten saattavat käytöstavat unohtua kun on vain niin hirveä kiire pysyä Seran vauhdissa ja mielellään päästä edelle. Senpä takia olen kertaalleen päätynyt Vantaanjokeen kaulaani myöten. Järkytys oli niin suuri, että jäin vain seisomaan pohjamutaan ja emännän oli kalastettava minut ylös. Eivät siis ainakaan vielä ole ilmennyt mitään innokkuutta uimisen harrastamiseen.

Tänään jouduin jäämään kotiin odottelemaan kun isäntä ja emäntä lähtivät palveluskoiratapahtumaan katsastamaan kuinka muut aussiet esittelivät taitojaan näyttelykehässä. Isäntäväki oli kuulemma törmännyt kasvattajaani ja Tres Colores Idolo Americanoon, eli Igoriin. Hirmuisesti terkkuja minultakin siihen suuntaan! Paikalta irtosi paljon vinkkejä ja inspiraatiota, jonka yllyttämänä minut sitten vietiin läheiselle nurmikentälle harjoittelemaan seuraamista ja seisomista. Alkoi tietenkin heti satamaan vettä, mutta se ei haitannut motivoitunutta isäntäväkeä sen enempää kuin minuakaan. Tarjolla oli nameja, joten miten mikään muu olisi voinut kiinnostaa? Loppupeleissä ihan jo pelkkä värkkääminen ja peuhaaminen oli niin hurjan kivaa, että kaikki kolme palasimme kotiin tyytyväisyyttä puhkuen.

Nyt narskutan nallukan nenää olohuoneen matolla ja keräilen vähän voimia iltaa varten, jolloin olen taas pääsemässä leikkimään Toron luokse siksi aikaa kun isäntäväki aikoo katsoa Suomi-Tanska ottelua. Luulen, että me voimme Tornadon kanssa järkätä oman ottelumme, minä edustan Suomea ja Toropainen saa leikkiä Tanskaa. Kannustakaa sitten voitto kotiin! (Tässä tapauksessa "Tanskalla" on kyllä puolellaan kokemus, voima, nopeus ja ylivoimainen hyökkäys, mutta eiköhän "Suomi" vie pelin sinnikkyydellä, nuoruuden innolla, räväkällä puolustuksella, koko kropan taklauksilla ja jalkakampeilla.)