Minä osaan!

26.4.2010 Helsinki

Hurjan paljon on taas kaikkea ehtinyt tapahtua! Vaan emäntä on jälleen ollut kipeänä, höpisi jotain saman pöpön uusiutumisesta, ja on vain maannut sängyn pohjalla. Niinpä blogini on jäänyt kakkossijalle. Tässä nyt sitten liuta kuvia korvaamaan. Jälkimmäiset ovat jo viikon takaa, kävimme silloin koirapuistossa, ja se se vasta ihana paikka onkin! Saan juosta vapaana ja temmeltää kuivien lehtien seassa (Oih että, kuivat lehdet, jotka lentelevät tuulessa pitkin avalttia! Minä tahdon ne! Otan ne kaikki kiinni! Ihania!). Tällä kertaa mukana oli possu-lelu, se ihka ensimmäinen rakkaus. Kovin on vieläkin helliä tunteita possua kohtaan, vaikka taitavasti olen onnistunut tuhoamaan lelun "vinku"äänen. Enää ei kuulu röhkintää! Voi tylsyys!

Menoa koirapuistossa se ei kuitenkaan haitannut. Noudin lelua innoissani, aivan mahtavaa puuhaa mielestäni! Ilman virikettä kun en enää montaa metriä kauemmas emännästä tai isännästä lähde, vaikka olisin vapaanakin. Olen jo niin tottunut kulkemaan heidän rinnallaan hihnassa, että en lähde vaeltelemaan itsekseni vaan hakeudun aina takaisin ulkoiluttajani jalan viereen. Siitä on tosin ollut hyötyäkin, sillä muutamana päivänä emäntä on nyt päästänyt minut irti läheisiin metsiin, joissa olen saanut lokkia juurakoiden yli, syöksyä pensaisiin ja ennen kaikkea jahdata lintuja! Melkein saimme eilen fasaanipaistia, jahtailin ja väijyin kipittävää siivekästä melkein kymmenen minuuttia ennen kuin se pyrähti siivilleen.

Tulen luokse välittömästi kutsuttaessa. Vaikka näen koiran kulman takana tai muuta kivaa, kun emäntä karjahtaa nimeni tapahtuu salamannopea ilmakäännös ja pingon korvat tuulessa väpättäen huutajani syliin. Ehkä tämä into vastata kutsuun on osittain tullut niistä leikeistä, joita emäntä ja isäntä harrastavat yhdessä kanssani. He menevät eri puolille puistoa ja sitten huutavat minua vuoron perään, niin, että juoksen siksakkia heidän välillään. Se on hurjan kivaa! Ja isäntä tykkää juosta aina erilaisten esteiden taakse ja ympäri niin, että pääsen paimentamaan häntä sieltä. Emäntä taas kiipeilee milloin minkäkin päälle ja minä, hiukan hatarin jaloin, perässä.

Erityisen suurta ylpeyden aihetta olen tuottanut emännälle oppimalla sanan odota! Myös sanan paikka konsepti on jo lähes täysin hallinnassa. Ainakin jos namuja on tarjolla! Tänään palkintona oli savustettua lohta, ja sen vuoksi osasin istua visusti takapuolellani, korva tarkkana komennoille, silmä kovana herkkupaloille. Malttini lisääntyy jokaisen päivän myötä kun ikää tulee lisää ja haluni miellyttää ja totella kasvaa samassa suhteessa. Teen hirveän mielelläni kaiken mitä isäntäväki vain pyytää, kunhan jaksan kuunnella sen verran, että pääsen jyvälle siitä mitä nyt oikeastaan tällä kertaa halutaan. Ihan aina kuunteleminen ei ole niin helppoa, kun kauheasti vielä leikityttäisi.

Kaiken kaikkiaan elämä sujuu mallikkaasti. Odotan innolla Tuija-tädin uuden koiran Kharonin (aka Asante) tapaamista. Siitä voi tulla aikasta haastava rupeama, sen verran reviiritietoinen narttu on kyseessä! Mutta "jahka tapaan hänet, voitan hänen sydämensä!" Vai kuinkas se Aladdin sanoikaan ennen kuin Jasmine lähti ovet paukkuen kävelemään...

Iloinen arki

13.4.2010 Helsinki

Koiria, koiria ja lisää koiria! Olen päässyt sosialisoimaan uusien ja vanhojen tuttujen kanssa joka päivä! Kevättä tuntuisi olevan kaikilla rinnassa, sillä koirapuisto on aina täynnä leikkitovereita. Ja siellä olemmekin aikaa viettäneet. Pääsin yhtenä päivänä Jippu-kääpiösnautserin kanssa taas laatuaikaa viettämään, meillä oli hurjan kivaa! Toisena taas tutustuin Sonata-lapinkoiraan ja leikimme pitkät tovit. Sitten on tietysti se omanikäiseni, kultainen hovawart narttupentu, jolle olin ihka ensimmäinen tuttavuus (kamalaa ajatellakin, että olisin itse päässyt leikkimään vasta 3,5kk vanhana muiden koirien kanssa!). Joka päivä on hauskaa pidetty ja huomenna pääsen kuulemma Sera-koiran ja Jenni-tädin kanssa pitkälle lenkille!

Tänään emäntä sekoitti tonnikala-annokseeni matokuurin ja hotkin sen alas huomaamatta mitään kummallista! Uusi rokotusreissu odottaakin parin viikon päässä, saa nähdä kuinka se sujuu. Pituutta ja painoa on taasen tullut tasaisesti enkä näytä enää lainkaan sellaiselta karvapallero vauvalta kuin ennen. Emäntä suunnittelee, että tällä kertaa harjoittelemme pöydällä seisomista etukäteen ja hurmaamme lääkärin erinomaisella käytöksellä.

Hurmaamistaitoja tulen tarvitsemaan muutaman viikon päästä muutenkin kun Tuija-tädin uusi perheenlisäys, ottokoira Asante muuttaa tuohon naapuriin. Tämä koirakodista pelastettava narttu on kokenut kamalia, puukotettu ja huostaanotettu, ja nyt se ollaan sijoittamassa uudelleen. Tuija-täti rakastui nuoreen neitiin ja Iiro-sedän kanssa he antavat tytölle uuden alun elämään. Neptunus ottaa varmasti innolla vastaan uuden sisarensa ja minä ainakin riemuitsen kun laumaamme tulee yksi leikkikaveri lisää.

Hei-hei-hevosia?

8.4.2010 Sipoo

Huh heijaa, taas on ehditty riehua!

Viikonlopun vietin isovanhemmilla leikkien Toron, Nepun ja Dinan kanssa. Eilen emäntä vei minut koirapuistoon ja sielläpä vasta ruuhkaa olikin! Seurana oli seropeja, rottis, terrieriä, snautseria, spanielia ja hovawart pentu! Kiharakarvaisen pennun kanssa olimme vallan ihastuneita toisiimme ja rotwailer narttu juoksutti meitä pitkin aitausta! Jack Russelin terrieri pomppi ylitseni kuin vieteri ja villitsi mukaan leikkiin! Corgi-labbis coctaili sekä valkoinen snautseri päättivät kuitenkin, että kokoajan kasvavaan koiralaumaan tarvittiin arvojärjestys - ja minusta tulisi sen alimmainen.

Olen toki tottunut rankkoihin leikkeihin "oman laumani" kanssa, mutta suoranaiseen simputukseen en koskaan ole joutunut. Kun emännälle kävi selväksi, että kauhukaksikko ei enää pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin minun alistamiseeni, nappasi hän minut mukaani ja lähdimme takaisin kotiin. Valuin mutaa ja vettä, jalat vapisivat reilun tunnin peuhauksesta ja sydän hakkasi järkytyksestä. Vastaan käveli vajaa vuoden ikäinen alaskanmalamuutti ja ensikertaa luimistin korviani vieraalle koiralle - pelkäsin, että saan taas selkääni! Onneksi tämä vesseli oli vain aivan haltioissaan ja leikki kanssani hellästi. Niinpä päälimmäiseksi reissusta jäi vain hyvä mieli enkä ole arastellut enempää vieraita koiria.

Seikkailuja jatkettiin tänään kun lähdimme hiukan pidemmälle automatkalle. Päädyimme Sipooseen Anna-tädin luokse. Olin malttamaton ja innoissani. Sukeltelin pihan lumikinoksissa ja loikin pitkin läheistä hiekkakenttää. Välillä käväisin emännän tai Annan sylissä suukottelemassa ja hauskaa oli kuten tavallisesti aina uusia ihmisystäviä tavatessa. Kun kaikki oli edennyt niin tavalliseen tapaan en osannut lainkaan aavistaa, että matka jatkuisi vielä tallille.

15 minuutin ajomatkan päässä meitä odotteli mutaisa tallipiha ja monta upeaa hevosta. Ensinäkemältä höristelin korviani ja kallistelin päätäni kummissani. Hevoset tuntuivat kaikki olevan kovin kiinnostuneita minusta, mutta kun pääsin lähemmäs painopiste siirtyi alas ja aloin ryömiä, luimia ja sinkoilla pakoon. Olin kuitenkin hirmuisen utelias. Mitä nämä valtavat eläimet olivat? Uskaltauduin aidan takaa kurkkimisen jälkeen ihan nuuskimaan heppojen turpia. Tökkäsin kuonollani pehmoista turpaa ja kirmasin karkuun. Samaa toistettiin moneen otteeseen ja välissä pärskin kuin hevonen konsanaan.

Anna otti seuraksemme islanninhevosen Heklan ja lähdimme yhdessä kävelylenkille. Ensin vieroksuin ja arastelin suurta ystävääni, mutta kävellessä ja hirnumista jonkin aikaa kuunneltuani aloin kohdella Heklaa kuin se olisi vain valtavan suuri koira. Siitä seurasikin pienoisia ongelmia, olisin nimittäin halunnut leikkia suuren koirakaverini kanssa ihan niin kuin muidenkin koirien. Vedin Heklaa häntäjouhista, yritin purra sitä takajalkoihin, loikin päin sen etujalkoja ja olisin kauheasti halunnut naukkailla pehmoista turpaa! Jostain syystä emäntä pidätteli minua ja Heklakin viskoi päätään korvat luimussa kuin ei olisi millään ymmärtänyt mitä hain takaa.

Lenkkimme sujui vauhdikkaissa merkeissä ja kertaakaan ei valtaisa ystäväni yrittänyt purra eikä potkaista. Siitä rohkaistuinkin suunnattomasti ja olisin takaisin tallilla halunnut juosta kaikkien muidenkin hevosten jalkoihin. Emäntä katsoi kuitenkin viisaammaksi pitää minut poissa aitauksista kun heinäkin oli juuri tuotu kaviokoipien syötäväksi. Järkevänlaisen kunnioituksen kuitenkin säilytin suurempiani kohtaan ja aina kun joku yllättäen heilautti päänsä minua kohti vipelsin tieheni hurjaa vauhtia (vain palatakseni takaisin kerjäämään lisää).

Kotiin kun lähdimme nukahdin autoon välittömästi ja kunhan kotiovesta sisälle pääsin nukahdin taas. Rankkaahan se reissaaminen ja uusien ystävien hurmaaminen on! Varsinkin kun paikat ovat ihan vieraat ja humisevan koskenkin ylitimme narisevaa puusiltaa pitkin! Niin, ja puhumattakaan niistä kevätpuroista joita tien yli solisi. Minähän jouduin kastelemaan tassuni! Kammottavaa! Jossei Hekla olisi mennyt edellä en olisi varmaan lainkaan suostunut moisiin koitoksiin.

Aika kuluu ja tyttö kasvaa

3.4.2010 Helsinki

Uusi kuukausi on jo vaihtunut ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua! Lupailin joku aikaa sitten kertoa miten eläinlääkärissä sujui rokotukseni kanssa. Emäntä unohti tarinoida siitä, vaikka kohtahan on jo aika seuraavaan käyntiin! Ensimmäisen koetukseni läpäisin loistavin arvosanoin. Maltoin 20minuuttia istua ja odottaa nätisti lääkärin luokse pääsemistä. En haukkunut tai murissut kenellekään (en tosin harrasta niitä koskaan muutenkaan). Olin vain utelias ja innoissani ymäristöstä sekä uusista tuttavista. Lääkärisedän luona sitten hiukan jalkoja vapisutti kun jouduin pöydälle seisomaan, mutta siihenkin totuin hetkessä.

Itse pistäminen meni ohi ilman, että edes huomasin. Tohtori kaivoi jostain salaisesta pussukasta nenäni eteen kasan pieniä herkkupaloja ja niitä hotkiessa en välittänyt tippaakaan niskaani isketystä neulasta. Lekuri tarkisti minut läpikotaisin ja sekin oli helppo homma. En tosin yhtään pidä siitä, että kuonooni kosketaan. Emäntä on kyllä yrittänyt opettaa minua tottumaan siihen värkkäämällä naamani kanssa päivittäin ja tarkistamalla hampaat jatkuvasti, mutta minä en vain tykkää! Terveen paperit tuli siis ja olen kuulemma kehittynyt oikein sopusuhtaisesti ja esimerkillisesti.

Viikko sitten jouduin aikamoiseen koetukseen kun olin hoidossa ensimmäistä kertaa! Isäntäväki lähti risteilylle, joten he kutsuivat Sanna-tädin vahtimaan minua pariksi yöksi. Pidän Sannasta valtavasti ja aika hurahti ohi leikkiessä. Sain olla kotonani, joten nukuin ja söin hoitotätini mielestä oikein hyvin. Heti kun emäntä ja isäntä tulivat kotiin pääsinkin sitten Neptunuksen luokse käymään. Oli Iiro-sedän syntymäpäivät ja pääsin tutustumaan osaan hänen perheestään. Valloittava luonteeni ja hurmaava ulkonäköni tepsi taas ja sain paljon ihailijoita! Pääasiassa keskityin kuitenkin Nepun kiusaamiseen.

Emäntä oli erittäin tyytyväinen nähdessään miten paljon leikkimisemme on Nepparin kanssa kehittynyt. Aikamoista Daavid/Goljat painia homma vieläkin osittain on, mutta minun ei tarvitse kuin ihan pikkasen vingahtaa niin Neptunus päästää välittömästi irti ja hyppää loitommalle. Eikä aihetta itkemiseen kyllä tullut. Kuolasimme ja nakertelimme toisiamme sulassa sovussa.

Ruotsista isäntäväki toi minulle violetin Hello Kitty huivin, jota olen pitänyt kaulassani siitä lähtien. Emäntä ajatteli sillä korvata pikkuhousunsa, joita olin ottanut tavaksi kaivaa esille pyykkikopasta. Jotenkin aina onnistuin saamaan ne kaulani ympärille ja pidin "koruistani" valtavasti. En olisi halunnut luopua niistä! Mutta nyt kun minulla on oma huivi ovat stringit jääneet koppaan.

Olen myös päässyt tällä viikolla Tornadon ja Dinan kanssa peuhaamaan. Toro ärisee epävarmana ja pakoilee minua sisällä. Ulkona kuitenkin intoudumme molempia valtavasti tyydyttävään juoksukisaan, jonka tosin vielä aina häviän, mutta taitoni kehittyvät kovaa vauhtia. Dina on jo sen verran vanha, että ei jaksa turhan paljon peuhata ja menettää hermonsa jos näykin häntä liikaa. Dina onkin ainoa koko koiraporukasta, joka osoittaa minulle kaapin paikan. Hän tekee sen kuitenkin emomaisella jämäkkyydellä, satuttamatta minua koskaan. Emännästä on vain hyvä, että joku pistää minulle pikkuisen takaisin, jotta en kuvittele voivani hyppiä ihan kenen tahansa hännällisen niskaan ilman mitään seuraumuksia.

Tällä hetkellä en pelkääkään ketään enkä mitään. Hämmennyn uusista pakoista ja tilanteista, mutta ihmisiä, koiria tai muita eläimiä en osaa pelätä. Hypin ja kiipeän missä vain ja jos jotain säikähdänkin niin muutaman kerran kokeilun jälkeen en ole enää moksiskaan. Emännän mielestä minulta puuttuu itsesuojeluvaisto, mutta olen vain utelias ja avoin tytteli. Ensi viikolla emäntä on suunnitellut vievänsä minut tallille hevosia katsomaan, saa nähdä josko silloin vihdoin pikkusen alkaisi kokoero jalkoja vapisuttamaan.

Olen nyt jo yli kymmenkiloinen, 14-viikkoinen neitokainen. Osaan käskystä tulla luokse, istua, hypätä, noutaa lelun, mutta paikka on vain ihan liian vaikea konsepti hallittavaksi. Miksi ihmeessä haluaisin pysähtyä? Olen ikiliikkuja, aina menossa ja tekemässä. Vihaan olla paikoillani. Paikka, paikka, paikka! Koko ajan pitäisi malttaa odottaa! Kuulen sanaa paikka melkein yhtä paljon kuin sanaa ei! Ja noudatan niitä välillä ihan yhtä hyvin.

Kehitykseni on kuitenkin ollut hurja ja emäntä hykertelee tyytyväisyyttä. Kun vielä ikenet lakkaisivat kutisemasta ja niiden aiheuttama puruvimma hieman laantuu, hänellä tuskin on enää mitään valitettavaa. Nyt hän ei jostain syystä ymmärrä miksi on niin tarpeellista pureskella kaikki johdot, mitä vain löydän, palasiksi ja tuhota kenkiä ja vaatteita enenmmän kuin isäntäväki ehtii ostaa uusia. Possunkorvakin loppuu aina kesken niin onhan sitä pakko jotain suuhun panna!

THE FANTASTIC 4