Uusi kuukausi on jo vaihtunut ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua! Lupailin joku aikaa sitten kertoa miten eläinlääkärissä sujui rokotukseni kanssa. Emäntä unohti tarinoida siitä, vaikka kohtahan on jo aika seuraavaan käyntiin! Ensimmäisen koetukseni läpäisin loistavin arvosanoin. Maltoin 20minuuttia istua ja odottaa nätisti lääkärin luokse pääsemistä. En haukkunut tai murissut kenellekään (en tosin harrasta niitä koskaan muutenkaan). Olin vain utelias ja innoissani ymäristöstä sekä uusista tuttavista. Lääkärisedän luona sitten hiukan jalkoja vapisutti kun jouduin pöydälle seisomaan, mutta siihenkin totuin hetkessä.
Itse pistäminen meni ohi ilman, että edes huomasin. Tohtori kaivoi jostain salaisesta pussukasta nenäni eteen kasan pieniä herkkupaloja ja niitä hotkiessa en välittänyt tippaakaan niskaani isketystä neulasta. Lekuri tarkisti minut läpikotaisin ja sekin oli helppo homma. En tosin yhtään pidä siitä, että kuonooni kosketaan. Emäntä on kyllä yrittänyt opettaa minua tottumaan siihen värkkäämällä naamani kanssa päivittäin ja tarkistamalla hampaat jatkuvasti, mutta minä en vain tykkää! Terveen paperit tuli siis ja olen kuulemma kehittynyt oikein sopusuhtaisesti ja esimerkillisesti.
Viikko sitten jouduin aikamoiseen koetukseen kun olin hoidossa ensimmäistä kertaa! Isäntäväki lähti risteilylle, joten he kutsuivat Sanna-tädin vahtimaan minua pariksi yöksi. Pidän Sannasta valtavasti ja aika hurahti ohi leikkiessä. Sain olla kotonani, joten nukuin ja söin hoitotätini mielestä oikein hyvin. Heti kun emäntä ja isäntä tulivat kotiin pääsinkin sitten Neptunuksen luokse käymään. Oli Iiro-sedän syntymäpäivät ja pääsin tutustumaan osaan hänen perheestään. Valloittava luonteeni ja hurmaava ulkonäköni tepsi taas ja sain paljon ihailijoita! Pääasiassa keskityin kuitenkin Nepun kiusaamiseen.
Emäntä oli erittäin tyytyväinen nähdessään miten paljon leikkimisemme on Nepparin kanssa kehittynyt. Aikamoista Daavid/Goljat painia homma vieläkin osittain on, mutta minun ei tarvitse kuin ihan pikkasen vingahtaa niin Neptunus päästää välittömästi irti ja hyppää loitommalle. Eikä aihetta itkemiseen kyllä tullut. Kuolasimme ja nakertelimme toisiamme sulassa sovussa.
Ruotsista isäntäväki toi minulle violetin Hello Kitty huivin, jota olen pitänyt kaulassani siitä lähtien. Emäntä ajatteli sillä korvata pikkuhousunsa, joita olin ottanut tavaksi kaivaa esille pyykkikopasta. Jotenkin aina onnistuin saamaan ne kaulani ympärille ja pidin "koruistani" valtavasti. En olisi halunnut luopua niistä! Mutta nyt kun minulla on oma huivi ovat stringit jääneet koppaan.
Olen myös päässyt tällä viikolla Tornadon ja Dinan kanssa peuhaamaan. Toro ärisee epävarmana ja pakoilee minua sisällä. Ulkona kuitenkin intoudumme molempia valtavasti tyydyttävään juoksukisaan, jonka tosin vielä aina häviän, mutta taitoni kehittyvät kovaa vauhtia. Dina on jo sen verran vanha, että ei jaksa turhan paljon peuhata ja menettää hermonsa jos näykin häntä liikaa. Dina onkin ainoa koko koiraporukasta, joka osoittaa minulle kaapin paikan. Hän tekee sen kuitenkin emomaisella jämäkkyydellä, satuttamatta minua koskaan. Emännästä on vain hyvä, että joku pistää minulle pikkuisen takaisin, jotta en kuvittele voivani hyppiä ihan kenen tahansa hännällisen niskaan ilman mitään seuraumuksia.
Tällä hetkellä en pelkääkään ketään enkä mitään. Hämmennyn uusista pakoista ja tilanteista, mutta ihmisiä, koiria tai muita eläimiä en osaa pelätä. Hypin ja kiipeän missä vain ja jos jotain säikähdänkin niin muutaman kerran kokeilun jälkeen en ole enää moksiskaan. Emännän mielestä minulta puuttuu itsesuojeluvaisto, mutta olen vain utelias ja avoin tytteli. Ensi viikolla emäntä on suunnitellut vievänsä minut tallille hevosia katsomaan, saa nähdä josko silloin vihdoin pikkusen alkaisi kokoero jalkoja vapisuttamaan.
Olen nyt jo yli kymmenkiloinen, 14-viikkoinen neitokainen. Osaan käskystä tulla luokse, istua, hypätä, noutaa lelun, mutta paikka on vain ihan liian vaikea konsepti hallittavaksi. Miksi ihmeessä haluaisin pysähtyä? Olen ikiliikkuja, aina menossa ja tekemässä. Vihaan olla paikoillani. Paikka, paikka, paikka! Koko ajan pitäisi malttaa odottaa! Kuulen sanaa paikka melkein yhtä paljon kuin sanaa ei! Ja noudatan niitä välillä ihan yhtä hyvin.
Kehitykseni on kuitenkin ollut hurja ja emäntä hykertelee tyytyväisyyttä. Kun vielä ikenet lakkaisivat kutisemasta ja niiden aiheuttama puruvimma hieman laantuu, hänellä tuskin on enää mitään valitettavaa. Nyt hän ei jostain syystä ymmärrä miksi on niin tarpeellista pureskella kaikki johdot, mitä vain löydän, palasiksi ja tuhota kenkiä ja vaatteita enenmmän kuin isäntäväki ehtii ostaa uusia. Possunkorvakin loppuu aina kesken niin onhan sitä pakko jotain suuhun panna!
THE FANTASTIC 4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti