1,5vuotta!

Vantaa 21.6.2011

Täytin tänää 1,5vuotta! Ja sen myötä Emäntä julisti, että olen löytänyt aivot... ainakin jonkin sorttiset. Hän pitää minua siis fiksuna ja tottelevaisena. Kaiketi olen sitten tässä ehtinyt aikuistua.

Omasta mielestäni olen kuitenkin vielä ihan hassutassu pikkuinen! On kauhean vaikeaa olla vakava ja tottelevainen koira! Heittäydyn paljon mieluummiin leikkisäksi huliviliksi!


Syntymäpäiviäni vietimme Mamman kanssa kahdestaan. Sain etsiä piilotettuja nakkeja ympäri asuntoa ja peuhasimme yhdessä pehmoleluilla. Kannoin Emännälle jos minkälaista vinkulelua syliin ja hän leikki kanssani parhaansa mukaan. Vähän täytyy kuitenkin jo nykyään varoa, sillä Mamman masussa majailee tätä nykyä asukas.


Koska Emäntä ei enää voi rellestää ja riehua minun kanssani niin kuin ennen, olikin erityisen ihanaa päästä juhannuksen viettoon seuraavana viikonloppuna! Menimme isovanhempien luokse, jossa tietysti olivat karvaiset kaverini Dina ja Tornado, mutta myös Enon mukulat, Benjamin ja Helmi. Mamma katseli tyytyväisenä vierestä kun osoitin suurta rakkautta ja hellyyttä viisivuotiaille pellavapäille.

Omaan kaikki erinomaiset perhekoiran piirteet - mikä onkin hyvä kun kohta joukkueeseemme liittyy uusi pienokainen. Isosiskon taitojani olen onneksi saanut treenata Benin ja Helmin kanssa, joita paimennan, suukotan ja jahtaan, mutta joita kohtaan ennen kaikkea olen kiltti ja varovainen.



Kokopäiväinen lasten ja karvaturrien kanssa peuhaaminen vei minulta kaikki voimat, joten Emäntä jätti minut lepäämään lauantaina ja lähti itse Linnanmäelle. Hän ei kuitenkaan unohtanut minua, vaan toi tuliaisia tullessaan. Rakastan yli kaiken pehmoleluja ja äänekkäitä leluja. Mamma olikin löytänyt minulle putiikista pehmosammakon, jossa on aivan ihana kurnutusääni sisällä!

Metsälenkin päälle kun vielä pääsin leikkimään sammakkojahtia niin johan oli riemu rajaton! Emäntä yritti napata muutaman kuvan uudesta lelustani ennen kuin päästi minut täysin vapaasti riepottelemaan sitä. Tässä vielä suunnittelen silmien irti repimistä (voisiko olla ihanempaa?), kuvan jälkeen homma oli hoidettu alta aikayksikön.


Kaiken kaikkiaan kesäkuu on sujunut rattoisasti metsässä Mamman kanssa pyöriessä ja silloin tällöin muita koiria treffaillessa. Kesälomallemme on siunaantunut erinomaisia säitä (ja hurjan hyvää tuuria, jolla olemme välttäneet sateet sadepäivinäkin - vain kerran olen vähän kastunut!) ja paljon kaikkea kivaa on vielä tiedossa. Yritämme ottaa kaiken irti mukavista lokoilupäivistä ennen perheenlisäyksen saapumista.

Puoli laumaa koossa

5.6.2010 Espoo

Viikko on vierähtänyt sitten sen ihanan päivän, jolloin näin siskoni Viivin ja veljeni Lucan sekä Dinon Espoossa. Vihdoin on emäntä kuitenkin saanut blogiuudistukset valmiiksi ja pääsen kertomaan iltapäiväseikkailustani Kilon koirapuistossa!

Olin käynyt aikaisemmin tapaamassa Dinoa samassa paikassa, joten tunnistin tutut maisemat hypätessäni ulos autosta. Sanomattakin on selvää, että innostuin hurjasti ja kiskoin emännän perässäni parkkipaikalta koirapuiston ovelle, jossa meitä odottivat Dino ja Viivi. Ryntäsin tervehtimään velikultaa, mutta siskoa nuuskutin hiukan varuillani. Tuoksu oli kuitenkin tuttu ja avoin sekä leikkisä sisareni villitsi minut hetkessä temmeltämään kanssaan. Pyörimme kolmistaan portilla kunnes isoveli Luca tassutteli tomerasti paikalle.

Erilaiset luonteemme tulivat nopeasti esille. Luca ja minä olimme lähes täsmälleen saman kokoiset, isoveli ehkä aavistuksen jäntevämpi, ja ilmeemme sekä ulkonäkömme hyvin samankaltaiset. Luca-poika oli kuitenkin paljon rauhallisempi - emäntä käytti sanaa järkevämpi, mutta se on minusta liioittelua, olen ihan yhtä fiksu - kuin me muut. Isoveli tarkkaili, komensi ja johti meitä muita häntä kippuralla ja turkki kiharalla.

Veljekset eivät tällä kertaa olleet kuin ilvekset. Siinä missä Luca halusi jahtailla ja juosta, Dino-veli halusi painia ja temmeltää. Pikkuveli - sillä pienin ja suloisin Dino yhä edelleen on - oli heiman alakynnessä lyhyine jalkoineen kun otimme toisistamme mittaa sadan metrin juoksussa koirapuistoa ristiin rastiin. Taklaukset johtivat usein tyrmäykseen kun suurempi kolmikko ryntäsi päin ja terävänä poikana Dino pyrähtelikin ihmisten jalkojen väliin tai pöydän alle taitavilla väistöliikkeillä. Hurmuripoika ei myöskään jättänyt isäntiä ja emäntiä kylmäksi vaan hurmasi heitä pörröisellä charmillaan ja märillä suukoillaan.

Myöskään siskoista ei nyt voi kehua, että olivat kuin kaksi marjaa. Viivin marmoroitu turkki ja vaaleat kasvot eivät peilanneet omiani. Dino ja Viivi olivat keskenään enemmän samaa näköä, bluemerle väreineen, mutta vähänkin tarkemman syynin alla huomasi heti sävyjen ja kuvioiden selkeät erot, joten ei tässäkään voi suurta samankaltaisuutta väittää. Sisko oli minua hiukan pienempi, mutta voimakkaampi, luonteeltaan ehkä itsepäisempi ja vahvempi.

Viivin vahvuus ja Lucan itsevarmuus vetivät kaksikon yhteen useammin kuin minun ja Dinon seuraan, mutta meillä taasen oli pikkuveljen kanssa selkeää kemiaa - vähän jopa liikaakin Dinon puolelta. Suosiminen ei ollut kuitenkaan mitenkään selkeää vaan temmelsimme sulassa sovussa pikku laumana. Emäntä katseli vierestä, sydän onnesta pakahtumaisillaan, kun niin luonnollisesti ja iloisesti sujui tapaamisemme. Kyllä se vaan on kumma miten aussi aussien tuntee, sisaruksista nyt puhumattakaan!

Muutaman tunnin jälkeen alkoi virta vähetä, energiataso laskea ja isäntäväki päätti siirtyä puistosta Dinolle kyläilemään. Viivi joutui jättämään kotikäynnin välistä, mutta Luca ja minä seurasimme pikkuveljeä innolla jatkoille. Ovella matkani kuitenkin tyssäsi, sillä kuten tavallista, säikähdin uutta tilannetta, tai pikemminkin tuntematonta lattiamateriaalia. Kesti tovin, ennen kuin minut saatiin maaniteltua tiililattialle astumaan, mutta kunhan olin kyennyt kapuamaan kynnyksen yli ja hetken tassuillani varoen hapuillut vierasta pintaa, rentouduin ja intouduin tutkimaan paikkoja veljien vanavedessä.

Lopulta, kunhan isäntäväki oli kestitetty pyörryksiin erilaisilla herkuilla, oli aika lähteä kotiin. Auton nahkainen takapenkki tuuditti minut uneen ennennäkemättömällä tehokkuudella. Tuskin ehdin tassuni sille laskea kun taju oli jo kankaalla ja tyttö untenmailla. Kotona mikään muu kuin ruoka ei saanut minua hievahtamaan lepopaikastani sohvan nurkassa, ja sittenkin tuutimalullaa kutsui minut välittömästi takaisin.

Harvoin sitä saa leikkiä sydämensä kyllyydesta niin erinomaisessa seurassa. Oli hurjan tyydyttävää nähdä perhettäni ja jospa sitä vielä joskus törmäisi Sanin, Honeyn sekä Lakunkin kanssa. Emäntä ei ole vielä lupaillut seuraavia treffejä, mutta jos hän muistaa ilmoittaa minut heinäkuun näyttelyihin ajoissa niin ehkä siellä sitten. Olisi sääli jäädä näyttelyistä pois, - niihin kun on nyt niin ahkerasti harjoiteltukin - mutta kun on siunaantunut niin lahopäistä isäntäväkeä, ei parane toivoa liikoja!