Viikko on vierähtänyt sitten sen ihanan päivän, jolloin näin siskoni Viivin ja veljeni Lucan sekä Dinon Espoossa. Vihdoin on emäntä kuitenkin saanut blogiuudistukset valmiiksi ja pääsen kertomaan iltapäiväseikkailustani Kilon koirapuistossa!
Olin käynyt aikaisemmin tapaamassa Dinoa samassa paikassa, joten tunnistin tutut maisemat hypätessäni ulos autosta. Sanomattakin on selvää, että innostuin hurjasti ja kiskoin emännän perässäni parkkipaikalta koirapuiston ovelle, jossa meitä odottivat Dino ja Viivi. Ryntäsin tervehtimään velikultaa, mutta siskoa nuuskutin hiukan varuillani. Tuoksu oli kuitenkin tuttu ja avoin sekä leikkisä sisareni villitsi minut hetkessä temmeltämään kanssaan. Pyörimme kolmistaan portilla kunnes isoveli Luca tassutteli tomerasti paikalle.
Erilaiset luonteemme tulivat nopeasti esille. Luca ja minä olimme lähes täsmälleen saman kokoiset, isoveli ehkä aavistuksen jäntevämpi, ja ilmeemme sekä ulkonäkömme hyvin samankaltaiset. Luca-poika oli kuitenkin paljon rauhallisempi - emäntä käytti sanaa järkevämpi, mutta se on minusta liioittelua, olen ihan yhtä fiksu - kuin me muut. Isoveli tarkkaili, komensi ja johti meitä muita häntä kippuralla ja turkki kiharalla.
Veljekset eivät tällä kertaa olleet kuin ilvekset. Siinä missä Luca halusi jahtailla ja juosta, Dino-veli halusi painia ja temmeltää. Pikkuveli - sillä pienin ja suloisin Dino yhä edelleen on - oli heiman alakynnessä lyhyine jalkoineen kun otimme toisistamme mittaa sadan metrin juoksussa koirapuistoa ristiin rastiin. Taklaukset johtivat usein tyrmäykseen kun suurempi kolmikko ryntäsi päin ja terävänä poikana Dino pyrähtelikin ihmisten jalkojen väliin tai pöydän alle taitavilla väistöliikkeillä. Hurmuripoika ei myöskään jättänyt isäntiä ja emäntiä kylmäksi vaan hurmasi heitä pörröisellä charmillaan ja märillä suukoillaan.
Myöskään siskoista ei nyt voi kehua, että olivat kuin kaksi marjaa. Viivin marmoroitu turkki ja vaaleat kasvot eivät peilanneet omiani. Dino ja Viivi olivat keskenään enemmän samaa näköä, bluemerle väreineen, mutta vähänkin tarkemman syynin alla huomasi heti sävyjen ja kuvioiden selkeät erot, joten ei tässäkään voi suurta samankaltaisuutta väittää. Sisko oli minua hiukan pienempi, mutta voimakkaampi, luonteeltaan ehkä itsepäisempi ja vahvempi.
Viivin vahvuus ja Lucan itsevarmuus vetivät kaksikon yhteen useammin kuin minun ja Dinon seuraan, mutta meillä taasen oli pikkuveljen kanssa selkeää kemiaa - vähän jopa liikaakin Dinon puolelta. Suosiminen ei ollut kuitenkaan mitenkään selkeää vaan temmelsimme sulassa sovussa pikku laumana. Emäntä katseli vierestä, sydän onnesta pakahtumaisillaan, kun niin luonnollisesti ja iloisesti sujui tapaamisemme. Kyllä se vaan on kumma miten aussi aussien tuntee, sisaruksista nyt puhumattakaan!
Muutaman tunnin jälkeen alkoi virta vähetä, energiataso laskea ja isäntäväki päätti siirtyä puistosta Dinolle kyläilemään. Viivi joutui jättämään kotikäynnin välistä, mutta Luca ja minä seurasimme pikkuveljeä innolla jatkoille. Ovella matkani kuitenkin tyssäsi, sillä kuten tavallista, säikähdin uutta tilannetta, tai pikemminkin tuntematonta lattiamateriaalia. Kesti tovin, ennen kuin minut saatiin maaniteltua tiililattialle astumaan, mutta kunhan olin kyennyt kapuamaan kynnyksen yli ja hetken tassuillani varoen hapuillut vierasta pintaa, rentouduin ja intouduin tutkimaan paikkoja veljien vanavedessä.
Lopulta, kunhan isäntäväki oli kestitetty pyörryksiin erilaisilla herkuilla, oli aika lähteä kotiin. Auton nahkainen takapenkki tuuditti minut uneen ennennäkemättömällä tehokkuudella. Tuskin ehdin tassuni sille laskea kun taju oli jo kankaalla ja tyttö untenmailla. Kotona mikään muu kuin ruoka ei saanut minua hievahtamaan lepopaikastani sohvan nurkassa, ja sittenkin tuutimalullaa kutsui minut välittömästi takaisin.
Harvoin sitä saa leikkiä sydämensä kyllyydesta niin erinomaisessa seurassa. Oli hurjan tyydyttävää nähdä perhettäni ja jospa sitä vielä joskus törmäisi Sanin, Honeyn sekä Lakunkin kanssa. Emäntä ei ole vielä lupaillut seuraavia treffejä, mutta jos hän muistaa ilmoittaa minut heinäkuun näyttelyihin ajoissa niin ehkä siellä sitten. Olisi sääli jäädä näyttelyistä pois, - niihin kun on nyt niin ahkerasti harjoiteltukin - mutta kun on siunaantunut niin lahopäistä isäntäväkeä, ei parane toivoa liikoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti