1,5vuotta!

Vantaa 21.6.2011

Täytin tänää 1,5vuotta! Ja sen myötä Emäntä julisti, että olen löytänyt aivot... ainakin jonkin sorttiset. Hän pitää minua siis fiksuna ja tottelevaisena. Kaiketi olen sitten tässä ehtinyt aikuistua.

Omasta mielestäni olen kuitenkin vielä ihan hassutassu pikkuinen! On kauhean vaikeaa olla vakava ja tottelevainen koira! Heittäydyn paljon mieluummiin leikkisäksi huliviliksi!


Syntymäpäiviäni vietimme Mamman kanssa kahdestaan. Sain etsiä piilotettuja nakkeja ympäri asuntoa ja peuhasimme yhdessä pehmoleluilla. Kannoin Emännälle jos minkälaista vinkulelua syliin ja hän leikki kanssani parhaansa mukaan. Vähän täytyy kuitenkin jo nykyään varoa, sillä Mamman masussa majailee tätä nykyä asukas.


Koska Emäntä ei enää voi rellestää ja riehua minun kanssani niin kuin ennen, olikin erityisen ihanaa päästä juhannuksen viettoon seuraavana viikonloppuna! Menimme isovanhempien luokse, jossa tietysti olivat karvaiset kaverini Dina ja Tornado, mutta myös Enon mukulat, Benjamin ja Helmi. Mamma katseli tyytyväisenä vierestä kun osoitin suurta rakkautta ja hellyyttä viisivuotiaille pellavapäille.

Omaan kaikki erinomaiset perhekoiran piirteet - mikä onkin hyvä kun kohta joukkueeseemme liittyy uusi pienokainen. Isosiskon taitojani olen onneksi saanut treenata Benin ja Helmin kanssa, joita paimennan, suukotan ja jahtaan, mutta joita kohtaan ennen kaikkea olen kiltti ja varovainen.



Kokopäiväinen lasten ja karvaturrien kanssa peuhaaminen vei minulta kaikki voimat, joten Emäntä jätti minut lepäämään lauantaina ja lähti itse Linnanmäelle. Hän ei kuitenkaan unohtanut minua, vaan toi tuliaisia tullessaan. Rakastan yli kaiken pehmoleluja ja äänekkäitä leluja. Mamma olikin löytänyt minulle putiikista pehmosammakon, jossa on aivan ihana kurnutusääni sisällä!

Metsälenkin päälle kun vielä pääsin leikkimään sammakkojahtia niin johan oli riemu rajaton! Emäntä yritti napata muutaman kuvan uudesta lelustani ennen kuin päästi minut täysin vapaasti riepottelemaan sitä. Tässä vielä suunnittelen silmien irti repimistä (voisiko olla ihanempaa?), kuvan jälkeen homma oli hoidettu alta aikayksikön.


Kaiken kaikkiaan kesäkuu on sujunut rattoisasti metsässä Mamman kanssa pyöriessä ja silloin tällöin muita koiria treffaillessa. Kesälomallemme on siunaantunut erinomaisia säitä (ja hurjan hyvää tuuria, jolla olemme välttäneet sateet sadepäivinäkin - vain kerran olen vähän kastunut!) ja paljon kaikkea kivaa on vielä tiedossa. Yritämme ottaa kaiken irti mukavista lokoilupäivistä ennen perheenlisäyksen saapumista.

Puoli laumaa koossa

5.6.2010 Espoo

Viikko on vierähtänyt sitten sen ihanan päivän, jolloin näin siskoni Viivin ja veljeni Lucan sekä Dinon Espoossa. Vihdoin on emäntä kuitenkin saanut blogiuudistukset valmiiksi ja pääsen kertomaan iltapäiväseikkailustani Kilon koirapuistossa!

Olin käynyt aikaisemmin tapaamassa Dinoa samassa paikassa, joten tunnistin tutut maisemat hypätessäni ulos autosta. Sanomattakin on selvää, että innostuin hurjasti ja kiskoin emännän perässäni parkkipaikalta koirapuiston ovelle, jossa meitä odottivat Dino ja Viivi. Ryntäsin tervehtimään velikultaa, mutta siskoa nuuskutin hiukan varuillani. Tuoksu oli kuitenkin tuttu ja avoin sekä leikkisä sisareni villitsi minut hetkessä temmeltämään kanssaan. Pyörimme kolmistaan portilla kunnes isoveli Luca tassutteli tomerasti paikalle.

Erilaiset luonteemme tulivat nopeasti esille. Luca ja minä olimme lähes täsmälleen saman kokoiset, isoveli ehkä aavistuksen jäntevämpi, ja ilmeemme sekä ulkonäkömme hyvin samankaltaiset. Luca-poika oli kuitenkin paljon rauhallisempi - emäntä käytti sanaa järkevämpi, mutta se on minusta liioittelua, olen ihan yhtä fiksu - kuin me muut. Isoveli tarkkaili, komensi ja johti meitä muita häntä kippuralla ja turkki kiharalla.

Veljekset eivät tällä kertaa olleet kuin ilvekset. Siinä missä Luca halusi jahtailla ja juosta, Dino-veli halusi painia ja temmeltää. Pikkuveli - sillä pienin ja suloisin Dino yhä edelleen on - oli heiman alakynnessä lyhyine jalkoineen kun otimme toisistamme mittaa sadan metrin juoksussa koirapuistoa ristiin rastiin. Taklaukset johtivat usein tyrmäykseen kun suurempi kolmikko ryntäsi päin ja terävänä poikana Dino pyrähtelikin ihmisten jalkojen väliin tai pöydän alle taitavilla väistöliikkeillä. Hurmuripoika ei myöskään jättänyt isäntiä ja emäntiä kylmäksi vaan hurmasi heitä pörröisellä charmillaan ja märillä suukoillaan.

Myöskään siskoista ei nyt voi kehua, että olivat kuin kaksi marjaa. Viivin marmoroitu turkki ja vaaleat kasvot eivät peilanneet omiani. Dino ja Viivi olivat keskenään enemmän samaa näköä, bluemerle väreineen, mutta vähänkin tarkemman syynin alla huomasi heti sävyjen ja kuvioiden selkeät erot, joten ei tässäkään voi suurta samankaltaisuutta väittää. Sisko oli minua hiukan pienempi, mutta voimakkaampi, luonteeltaan ehkä itsepäisempi ja vahvempi.

Viivin vahvuus ja Lucan itsevarmuus vetivät kaksikon yhteen useammin kuin minun ja Dinon seuraan, mutta meillä taasen oli pikkuveljen kanssa selkeää kemiaa - vähän jopa liikaakin Dinon puolelta. Suosiminen ei ollut kuitenkaan mitenkään selkeää vaan temmelsimme sulassa sovussa pikku laumana. Emäntä katseli vierestä, sydän onnesta pakahtumaisillaan, kun niin luonnollisesti ja iloisesti sujui tapaamisemme. Kyllä se vaan on kumma miten aussi aussien tuntee, sisaruksista nyt puhumattakaan!

Muutaman tunnin jälkeen alkoi virta vähetä, energiataso laskea ja isäntäväki päätti siirtyä puistosta Dinolle kyläilemään. Viivi joutui jättämään kotikäynnin välistä, mutta Luca ja minä seurasimme pikkuveljeä innolla jatkoille. Ovella matkani kuitenkin tyssäsi, sillä kuten tavallista, säikähdin uutta tilannetta, tai pikemminkin tuntematonta lattiamateriaalia. Kesti tovin, ennen kuin minut saatiin maaniteltua tiililattialle astumaan, mutta kunhan olin kyennyt kapuamaan kynnyksen yli ja hetken tassuillani varoen hapuillut vierasta pintaa, rentouduin ja intouduin tutkimaan paikkoja veljien vanavedessä.

Lopulta, kunhan isäntäväki oli kestitetty pyörryksiin erilaisilla herkuilla, oli aika lähteä kotiin. Auton nahkainen takapenkki tuuditti minut uneen ennennäkemättömällä tehokkuudella. Tuskin ehdin tassuni sille laskea kun taju oli jo kankaalla ja tyttö untenmailla. Kotona mikään muu kuin ruoka ei saanut minua hievahtamaan lepopaikastani sohvan nurkassa, ja sittenkin tuutimalullaa kutsui minut välittömästi takaisin.

Harvoin sitä saa leikkiä sydämensä kyllyydesta niin erinomaisessa seurassa. Oli hurjan tyydyttävää nähdä perhettäni ja jospa sitä vielä joskus törmäisi Sanin, Honeyn sekä Lakunkin kanssa. Emäntä ei ole vielä lupaillut seuraavia treffejä, mutta jos hän muistaa ilmoittaa minut heinäkuun näyttelyihin ajoissa niin ehkä siellä sitten. Olisi sääli jäädä näyttelyistä pois, - niihin kun on nyt niin ahkerasti harjoiteltukin - mutta kun on siunaantunut niin lahopäistä isäntäväkeä, ei parane toivoa liikoja!

Viikonlopun vipinää

15.2.2010 Helsinki

Edellisestä päivityksestä onkin kulunut hetki aikaa. Ei tosin ole minun laiskuuttani jäänyt seikkailut kertomatta, vaan emäntä on ollut 12-tuntisia yövuoroja tekemässä enkä oikein ilman hänen peukaloitaan kykene entteriä painamaan.

Perjantaista alkaen olen päässyt viettämään paljon aikaa isännän kanssa. Aikaisemminhan emäntä viihdytti minua päivät ja isäntä tuli illalla kotiin. Nyt on isukki ollut huomioni keskipiste ja emäntä käy lähinnä kotona nukkumassa. Olen kyllä ollut ratketa riemusta aina kun hän raahautuu väsyneenä ovesta sisään, mutta olen silti ymmärtänyt antaa hänen nukkua rauhassa pitkät päiväunet, vaikka se onkin tarkoittanut vinkulelujen jättämistä rauhaan.

Vinkuleluilla leikkiminen on viimepäivien aikana kirjavoittanut äänialaani. Aluksihan minulla oli vain röhkivä possu ja matkin sen möreää mekastusta. Tuija-tädin lahjoittama dino kuitenkin squeekkaa erittäin korkealta ja olen siltä oppinut korottamaan oman haukahteluni monta oktaavia ylös. En tosin hauku kuin leluja kurittaessani (ja silloinkin useammin ärisen) tai kun protestoin ja komennan isäntäväkeä. Jostain kumman syystä he eivät lämpene mielenosoituksilleni...

Päivien kuluessa olen kovasti yrittänyt osoittaa emännälle kuinka suunnattomasti pidän kiipeämisestä ja hyppimisestä. Sohvalle kiipeäisin jos vaan osaisin ponnistaa takajaloilla, alas hyppäisin jos jalat pitäisivät painoni (emäntä sukeltaa aina ottamaan minut kiinni - tosin eilen tulin tyynyjen kera kuperkeikkaa alas, se oli kivaa eikä sattunut yhtään!), ulkona valloittaisin kaikki lumipenkat jos jää kantaisi ja kaikkien esteiden yli loikkisin jos vaan isäntä antaisi. Kynnyksistä en pidä yhtään ja niidenkin yli mieluummin loikkaan tasajalkaa kuin astun päälle.

Olen osoittanut suurta rohkeutta (melkeinpä typeryyteen asti) lähes kaikkea mahdollista kohtaan, mutta eilen aloin hiukkasen pelätä. Olin isännän kanssa ulkona ja joukko lapsia oli sitonut jalkoihinsa laudat! Sauvojen avulla he työnsivät itseään eteenpäin pitkin lunta ja suhisivat suksiessaan niin, että minä piilouduin isännän jalkojen taakse suojaan. En yhtään ymmärtänyt mitä he oikein tekivät. Samoten portaita vierastan kovasti, vaikka en kyllä ole saanut niitä vielä kiivetäkään. On helppo nostaa etutassut ensimmäiselle askelmalle, mutta kuinka ihmeessä sen takapuolen saisi ylös? Ehkä harjoittelemme ponnistamista vielä tässä joku päivä...

Olen ollut hetkittäin yksin joka päivä ja se ei tuota minulle ongelmia. Yritän kyllä livahtaa isäntäväen lähtiessä ovenraosta mukaan vaikka väkisin, mutta kun he ovat menneet painun pehkuihin samantien. En jaksa tuhota mitään kun he ovat poissa vaan latailen pattereita ja odottelen perhettäni kotiin rauhallisin mielin. Se onkin hyvä sillä piakoin joudun kokemaan pitempiäkin jaksoja yksinäisyyttä, jopa kokonaisia työpäivän mittoja!

Tarpeiden teossa ollaan edistytty siihen, että jos vain pääsen ulos, teen vain sinne. Koska minua ei kuitenkaan ulkoiluteta puolen tunnin välein pissailen yhä sisällä, mutta aina paperin päälle jos vain mahdollista. Kakkia en haluaisi millään muualle kuin ulos ja sitä pidättelen jo todella hienosti eikä vahinkoja satu sisällä enää kuin aniharvoin.

Ystäviä ja perhettä ramppaa luonamme jatkuvaan tahtiin. Olen hyvin tottunut siihen, että joka päivä joku piipahtaa käymään tai itse menemme muualla käväisemään. Torstaina emäntä otti minut matkaansa kun lähti lemmikkikaupasta ruokaa ostamaan. Matka sinne oli kovin haastava, vaikkakin lyhyt. Ylitimme ensimmäisen kerran ison tien, kävelimme vilkkaan liikenteen vieressä ja kadulla väen tungoksessa. En ymmärtänyt yhtään miksei jokainen ihminen kumartunut tervehtimään minua. Tähän mennessä kaikki tapaamani ihmiset ovat tehneet niin ja en ole lainkaan tottunut välinpitämättömyyteen tai siihen, etten pääse syliin.

Paimennusviettini iskivät päälle kun olisin halunnut juosta jokaisen ohi kulkevan ihmisen perään, jahdata liikkuvia autoja ja aina välillä istahdin alas kieltäytyen liikkumasta, jotta saatoin vain katsella maailman menoa. Lemmikkikaupan kynnys oli minulle liian kova pala, emäntä nosti minut sen yli. Kunhan sitten oli sisäpuolella lakkasin vierastamasta ja täällä sentään kaikki ihmiset, niin asiakkaat kuin myyjät, halusivat hellia ja huomioida minua. Sain myös itse valita hyllyltä parhaimman lelun. Niinpä matkaan lähti ruokasäkin lisäksi rokkaava, sininen krokotiili.

Liikenteessä käyttäytymistä on vielä reilusti harjoteltava, mutta emäntä oli tyytyväinen siistiin käyttäytymiseeni kaupassa. Viikonlopun suurin kohokohta ei kuitenkaan ollut tämä reissu, vaan sunnuntaipäivän vieras! Isännän työkaveri vaimoineen toivat luokseni käymään 5-kuukautta vanhan kääpiösnautserin! Jippu-tyttö oli lähes täsmälleen saman kokoinen kuin minä, vaikkakin hitusen painavampi ja huomattavasti kehittyneempi, fyysisesti.

Jipun kanssa meillä synkkasi samantien! Leikkimme alkoi jokseenkin rauhallisesti, mutta riistäytyi pian käsistä ja muuttui kahden tunnin vallattomaksi riehumiseksi. Emäntä epäröi antaa minun peuhata ilman mitään rajoituksia ja kaappasinkin syliinsä välillä rauhoitellakseen, mutta emme millään malttaneet Jipun kanssa lopettaa. Leikimme itsemme uuvuksiin ja kun uusi ystäväni lähti romahdin ja sammuin - mutta oli se sen arvoista!

Ensipuraisu

24.1.2010 Porvoo

Tänään oli mullistava päivä elämässäni - vaikka en sitä vielä tiedäkään. Minua kävivät nimittäin katsomassa tuleva emäntä ja isäntä. Korviani en loksauttanut vartiohaukuille, joita aikuiset koirat kuorossa lauloivat auton ajaessa pihaan. Me aussit aina ilmoitamme vieraiden saapumisesta, sen olen äidiltä oppinut. Kasvattajaäitini ja -isäni ottivat ovella vastaan kolme vierasta ja ranskalainen koiratätini pääsi tervehtimään heitä ensin. Sitten vihdoin nämä uudet ihmiset tulivat minun ja sisarusteni luokse.

Otimme äidin kanssa emäntä- ja isäntäkokelaan innolla vastaan. Jokainen meistä teki parhaansa hurmatakseen nämä uudet ihmiset. Siskoilta ja veljiltä loppui kuitenkin nopeasti puhti ja lopulta minä olin ainoa, joka jaksoi temmeltää. Pääsin narskuttamaan sormenpäitä, kiipeämään syliin, haukahtelemaan intoani, leikkimään leluilla ja ehdottomasti parasta oli kun kasvojen nuolemisen ohella ehdin näykätä tulevan emännän korvalehdestä!

Jaksoin viihdyttää vieraita niin pitkään, että kasvattajaäitini ihmetteli jo, että olinko unohtanut syödä, mutta ei se siitä johtunut. Saatan olla pentueen pienin, mutta myös pippurisin! Niinpä hurmasin tieni ensin isännän sydämeen ja lopulta emäntä - joka olisi halunnut adoptoida kaikki siskoni ja veljenikin - totesi myös, että juuri minä olen heidän tuleva silmäteränsä.

Tämän päivän ensipuraisu tulevan emännän ja isännän sydämiin oli kovin hauskaa ja odotan innolla päivää kun pääsen muuttamaan heidän luokseen. Sitä ennen aion nauttia niistä viikoista, jotka ovat jäljellä sisarusteni, äidin ja kasvattajavanhempieni kanssa.

~Sizuka