Kuukausi onkin taas kulunut sitten viimeisimmän päivityksen. Emäntä laittelee kuulumisiani kovin laiskasti nyt kun kamera on rikki ja ei ole kuvia tarjota. Tässä nyt kuitenkin kaksi Tuija-tädin lahjoittamaa kuvaa mamman syntymäpäiväjuhlilta 28.päivä elokuuta. Toisessa olen päässyt lempipaikalleni, syliin. Rauhoitun ja olen kiltisti aloillani aina kun isäntäväki kaappaa minut käsivarsilleen. He ovat usein ihmetelleen salamannopeaa muutostani riehuvasta vekarasta tyyneyden perikuvaksi, mutta minut on vain luotu sylivauvaksi (vaikka, kuten kuvasta näkyy, mikään vauvahan en enää ole).
Kesähelteet ovat vaihtuneet syyssateiksi, mistä minä olen ollut aivan haltioissani! Voi mikä ihastuttavien lätäköiden määrä! Poukkoilen ja sinkoilen lammikoissa vesi roiskuen aina kun se vain on mahdollista! Vesileikkejäni edeltävistä ukkosista en sen sijaan perusta lainkaan! Enää en hauku taivaalle kun se alkaa minulle jyristä, vaan pakenen emännän jalkoihin ja vahdin ikkunoita ja ovia. Mistä sitä tietää, vaikka Ukkosenjumala murinoineen päättäisi tulla kylään? Kovasti hän ainakin taivaalta uhkailee. Useammankin yön olen valvottanut isäntäväkeä sängyssä, sillä ukkosen aikaan en varmasti pysy lattialla vaan pyörin levottomasti mamman ja isukin välissä.
Syksyn ihmeellisyyksistä olen erityisen ihastunut omenoihin! Niitä on puista pudonneena meidän jokapäiväisen lenkkimme varrella puistossa ja myös isovanhempien puutarhassa. Innoissani tietysti yritän syödä kaikki maassa pyörineet punaposket, emännän estelyistä huolimatta. Samoiten sieltä täältä puskevat sienet olisivat niin herkullisia! Emäntä yrittää jatkuvasti estellä mieltymyksieni toteuttamista, mutta jotain jäi häneltä huomaamatta - ja siitäpä siunaantui suolistotulehdus.
Vuorokauden mittaisen oksentelun ja ripuloinnin jälkeen emäntä vei minut lääkäriin, jossa nestehukkaani hoidettiin tiputuksella ja sain pahoivointilääkkeitä. Antibioottikuurin ja riisi-raejuusto-raaka naudanliha -dieetin avulla paranin viikossa ja emännän syntymäpäivään mennessä olin samanlainen energinen ilopilleri kuin ennenkin.
Sairasteluni jälkeen olen joutunut ottamaan hiukan rauhallisemmin ja treenailu on jäänyt vähälle. Viimeisin temppu, jonka isäntäväki on minulle opettanut, on takajaloillani pystyssä seisominen. Kahdella jalalla tasapainoilu tulee minulle luonnostaan, pysyn helposti paikoillani koko mittavassa pituudessani niin kauan kun nenäni yläpuolella odottaa luu tai jokin muu siunattu herkkupala. Emäntä luottaa minun pikkuhiljaa saaneen voimani takaisin siinä määrin, että voimme kohta taas lisätä aivotyöskentelyä ja lenkkien mittaa (jo se on aikakin, alkavat nimittäin tuhottavat kengät huveta hyllyltä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti