Juhannus tuli ja meni - ja vietin sen isäntäväen kanssa temmeltäessä. Juoksuleikkien ja ulkotemmellysten lisäksi olen päässyt tutustumaan uusiin tuttaviin, Marika-tätiin ja hänen tyttäreensä Helmeen. Helmi-tyttö on nelivuotias, saman ikäinen kuin enon poika Benjamin, ja täysin peloton! Hänen kanssaan on ihana leikkiä - jopa vähän liiankin ihana. Kirkuminen ja juoksentelu saa minut yltymään niin hurjaksi ja huolimattomaksi, että emäntä joutuu välillä hillitsemään voimiani. Mamma yrittää kuitenkin tukea lapsirakkauttani, sillä pienillä huomautuksilla osaan jopa ottaa heidän kanssaan ihan rauhallisesti.
Kotonamme on taas pyörähtänyt vieras jos toinenkin hetkellisen hiljaiselon jälkeen. Otan kaikki yhä edelleen yhtälailla rakkaudella ja innolla vastaan. Olen niin vierasystävällinen, että emäntä kuvitteli jo, etten lainkaan vahdi kotiamme, ennen kuin tänään aamulla anivarhain, ulko-oven ollessa raollaan, joku kipsutti läiskyvillä sandaaleillaan portaikossa rappumme ohi. Kuuntelin läheneviä askeleita levottomasti, tassutin edes takas, yritin nähdä pienestä raosta ja lopulta kyyristyin haukahtamaan varoittavasti muukalaiselle. Mamman "Hiljaa!" ärähdys ajoi naapurin kyllä varmaan enemmän pakosalle kuin minun matala urahdukseni, mutta tulihan taas todistettua, että kyllä se vartiovietti luonteestani kumpuaa.
Emäntä ei usko, että vartioinnistani tulee kuitenkaan mikään ongelma - ja luulenpa, että komentamisestaan huolimatta hän oli vain salaa tyytyväinen, kun ilmaisin valmiuteni suojelemiseen. Tähän mennessä olen jo assosioinut ovikellon soiton siihen, että kotiimme on tulossa joku ihana ihminen rapsuttamaan ja halimaan minua - ei se rimputin siis mikää uhka ole. Samoin kun olen tottunut siihen, että seinien takaa kuuluu aina kolinaa, pauketta ja ties mitä melua - edes yläkerran porausääniä en juurikaan enää kummastele. Oven ollessa kiinni en reagoi ärsykkeisiin kuin korvaani kohottamalla (jopa luukusta tippuva posti jää omaan arvoonsa). Mutta kuinka kukaan voi syyttää minua siitä, että oven ollessa auki, ja käytävän kaikuessa ihan kummallisesta lips lops äänestä, asetan jalkani tukevasti eteisen laminaatille ja kerron kuka täällä vartioi?
Mutta sitten taas, jos emme ole kotona vaan portaissa ja naapurinrouva sattuu vastaan, kiipeän hänen syliinsä pusuttelemaan ihan yhtä hanakasti kuin kenen tahansa ihmisen. Kyseinen täti ihmetteli, että asummeko me todella samassa rapussa kun ikinä hän ei ole kuullut minusta pihaustakaan. Sen lisäksi, että olen äänetön, niin sinä aikaa kun isäntäväki huitelee muualla, olen nyt myös lakannut tuhoamasta - ainakaan mitään kovin oleellista. Jo muutaman viikon olen saanut oleilla kotimme joka nurkassa yksinäisyyteni hetkinä (enkä siis enää ole eristettynä pois olohuoneesta). Kun kännykkälatureiden viettelevät piuhat ovat korkealla kaapin päällä ei mikään elektroniikka ole minua enää kiinnostanut. Olohuoneen matto saa olla aivan rauhassa, lattiaan asti ulottuvat verhot eivät kiinnosta, sohvapöydän koriste-esineisiin en koske... Lista jatkuu pitkälle ja on vallan vakuuttava! Toki vieläkin rakastan sukkien, alusvaatteiden ja kenkien tuhoamista (kuka voisi vastustaa niiden aromeja?), mutta mikään muu ei kiinnosta.
Isäntäväen alkuaikojen ajatukset sohvan ja sängyn kieltämisestä minulta ovat kauan sitten haihtuneet - kahdesta syystä. Ensinnäkin, en oikeastaan koskaan ole sängyssä tai sohvalla PAITSI silloin kun isäntä ja emäntä ovat niillä. Heidän poissaollessaan päiväpeittoon ei ole ikinä ilmestynyt ryppyäkään ja vaikka sohvatyynyt ovat joskus mystisesti karanneet lattialle, itse sohva on koskematon ja tyynytkin ehjiä. Haluan päästä pois lattian pehmoisilta matoilta, viileältä oven edustalta tai ihanalta tyynysängyltäni vain kivutakseni lähemmäs isäntää ja emäntää. Eikä mamma voi vastustaa moista hellyyden osoitusta.
Toinen syy onkin se, että isäntäväki HALUAA minut vierellensä niin sohvalle kuin sängyllekin. Vapaapäivien aamuina hyppään heidän luoksensa vällyjen väliin (mokomat yrittävät nukkua pitkään! eihän se nyt sovi, kyllä päivärytmi tulee säilyä samana arjesta vapaalle) ja aloitamme päivän peuhaamalla hali- ja pusuleikkejä. Sängyssä minä jaksan kerjätä huomiota ja rakkautta loputtomasti. Kaivaudun väkisin kainaloon ja tökin kylmänkostealla kirsullani heidän kasvojaan kunnes saan suukon ja rapsutuksia. Vasta muutaman kerran komentamalla maltan lopettaa (joskus he joutuvat heittämään minut lattialle, jotta rauhoitun) ja saatan käydä päivätorkuille, mutta harvemmin oikeastaan nukun isäntäväen viekussa. Oikeastaan ainoastaan silloin kun jompi kumpi on yksin kotona (koska eihän silloin poloisia kehtaa itsekseen jättää tuhisemaan isoon sänkyyn).
Sohvalla emme temmellä niin kuin sängyssä, vaan katsomme yhdessä telkkaria. Pidän erityisesti luonto-ohjelmista, tosin ne ovat niin hurjan jännittäviä, että joskus on juostava ihan kiinni ruutuun tuijottamaan. Sohvalla on myös hyvä nukkua silloin kun isäntäväki on kotona, koska he eivät voi liikkua minnekään ilman, että huomaisin. Voin siis vahtia heitä ja torkkua samalla - loistavaa!
Ihmisten lisäksi päiviäni ovat täyttäneet "laumani" koirat. Perheeseeni kuuluvat vahvasti Tommi-enon Dina-narttu, Tuija-tädin Neptunus-uros ja Kharon-narttu sekä isovanhempien Tornado-uros. Heitä näen kaikista koirista eniten ja heitä myös rakastan aivan suunnattomasti! Olen nähnyt kutakin tässä viime aikoina (Nepun näyttäessä mallia kokeilin jopa vähän agility esteitä!), mutta emme oikeastaan koskaan ole vielä olleet kaikki yhdessä koossa, siis kerralla samassa paikassa. Eilen pääsimme kaikkein lähimmäksi moista ilotapahtumaan, sillä isäntäväki grillaili Tommi-enon ja Tuija-tädin kanssa, mikä tarkoitti minulle treffejä Nepun, Kharonin ja Dinan kanssa! Vain Toro puuttui karkeloista (onneksi häntä näin juuri edellisenä päivänä).
Nepu on niin kova alfa-uros ja suunnattoman paljon voimakkaampi sekä rajumpi kuin minä, hovawartti kun on, että häntä aristelen ja nöyristelen hieman, mutta tyttöjen kesken - voi että sitä temmellyksen määrää! Dina on sen verran vanha, että ei jaksa juosta koko aikaa kuin päätön kana (hän pitää kuria ja herran nuhdetta sopivalla jämäkkyydellä sitten kun ei enää itse jaksa), mutta Kharon! Siinä on tyttö minun makuuni! Olen hänen kanssaan oikea riiviö! Vaadin nuorta ystävääni leikkeihin loputtomalla sitkeydellä, jahtailin ja sinkoilin ja peuhasin ilman minkäänlaista rajaa. En yksinkertaisesti osaa, halua enkä kykene lopettamaan temmellystä ennen kuin minut kannetaan kotiin. Ja meidän tyttöjen kesken olikin niin ihanan ihanaa riehua itseni aivan puhki, etten voisi olla onnellisempi.
Huolimatta siitä, että jouduin maksamaan ilostani perusteellisella kylpyreissulla (miksei kuran, kuolan ja ties minkä saastan yhdistelmää voinut jättää kroppaani?), toivon todella, että pääsen pian uudestaa viettämään "tyttöjen iltaa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti