Paimenkoira

24.6.2010 Inkoo

Emännällä alkoivat jussivapaat, joten hyppäsimme autoon ja hurautimme Inkooseen! Löysimme itsemme Hagabergin tilalta, jossa meitä olivat vastaanottamassa Jokke ja Tikru. Tikru-poika on suurin aussie, jonka olen koskaan tavannut! Tämän punaisen trikin hurja ulkomuoto ei kuitenkaan kuvastanut sitä hurmaavaa, lempeää ja pehmeää sisintä, joka pinnan alta paljastui. Tulimme heti todella hyvin toimeen ja jossei aurinko olisi porottanut niin sietämättömän kuumasti, olisi homma voinut jopa riistäytyä käsistä - mutta nyt temmellys sujui ainakin uuden toverini puolelta hillitymmin (jos minulla olisi samanlainen turkki en varmasti sinkoilisi keskipäivän kuumuudessa kuin päätön kana - nythän se onnistuu vielä vallan mainiosti).






Emäntä vei minut Hagabergin tilalle aivan erityisestä syystä. Menimme toki tapaamaan Tikrua, mutta ennen kaikkea kohteenamme oli joku aivan toinen karvakasa. Tai itseasiassa pienoinen lauma heitä. Pääsin kohtaamaan lampaita! Kävimme ensin tarkkailemassa kiharakarvaisia ystäviäni laitumella, ja minä olin heistä erittäin kiinnostunut. Emäntä ei laskenut minua turhan lähelle sähköaitaa, vaan oli tyydyttävä etätutkailuun. Maltti olisi ollut valttia sitten kun tuli oikein tutustumisen aika, mutta se ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani. Kaiken kukkuraksi emäntä meni ensin yksin ystävystymään lauman kanssa - minä jouduin vain seisomaan ja katsomaan! Kyllä sitä hermot menee vähemmästäkin.

Sirosorkkaiset neidot hurmasivat mamman, joka nopeasti pääsi väleihin uuhien kanssa. Sen aikaa minä jouduin tönöttämään aidan toisella puolella. Sietämätöntä! Kunhan vihdoin pääsin samaan aitaukseen lampaiden kanssa intoni ja sinkoiluni oli aivan liian räväkkää. En voinut mitenkään ymmärtää, että toimintani näytti hyökkäilyltä ja sangen uhkaavalta uusien ystävieni silmin. Minä olisin vain halunnut päästä suoraan iholle kiinni! Juosta ja jahdata tyttöjoukkoa, vaan se ei tullut kuuloonkaan. Emäntä piti minut tiukassa hihnassa itsensä ja aidan välissä. Sain tarkkailla lampaita vain kaukaa ja tämän päivän harjoitukseen kuuluikin pelkästään lauman liikuttaminen.

Ihmiset yrittivät totuttaa uuhet läsnäolooni ja vakuuttaa herkät tytsyt siitä, että en heittäydy sudeksi, joka hyökkää kimppuun. Minun piti omalla liikkeelläni, aitauksen toisella puolella, saada lauma liikkumaan eteenpäin - mutta vain kävelyvauhtia. Se onnistuikin niin kauan kuin minä maltoin askeltaa hallitusti, enkä sinkoillut tai syöksähdellyt, joka taasen aiheutti paniikkia sirosorkissa. Loppua kohden lampaat rauhoittuivatkin ja vaikkeivät päästäneet minua aivan lähelleen, hyväksyivät sen, että en ole mikään suuri vaara (joidenkin mielestä taisin olla aika rääpäle, varsinkin kun verrataan Tikruun, jonka rinnalla vertaus ei ehkä ole ihan perätön).


















Lopulta uuvahdin ja katseeni ei enää sinkoutunut kuin magneetin vetämänä kikkarakarvoihin. Lopetimme ensikokeilun ja pääsin taas leikkimään Tikrun kanssa. Emäntä on tyytyväinen suoritukseeni, vaikka hätäilenkin vielä aivan liikaa. Minulla kuitenkin on luontainen kiinnostus uuhi-ystäviäni kohtaan. Loputon innostus ja uteliaisuus ovat tärkeitä elementtejä, joista varmasti on paimennuksesta hyötyä. Tuntuisin myös omaavan vahvan luotaisen vietin paimentamiseen, mutta eihän tällaisia asioita tietysti yhdestä kerrasta vielä varmasti voi sanoa. Molemmat kuitenkin nautimme tilaisuudesta kokeilla uusia virikkeitä, varsinkin jotain tällaista, mihin minun rotuni on syntyjään tarkoitettu.











Kunhan olimme Tikrun kanssa tarpeeksemme leikkineet, Mamma patisti minut tulikuumaan autoon ja lähdimme huristelemaan takaisin kotiin. Piipahdimme tankkaamaan vielä Inkoon keskustassa, ja siinä samalla nautimme jäätelön meren rannalla. Autokin ehti viilentyä paussimme aikana ja pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka hurahti ohi yhdessä simänräpäyksessä - ainakin minulle. Rankkoja nämä viihdytysreissut, joita emäntä minulle värkkää. Sammun aina kuin saunalyhty kun lähdemme kotiin ja niin nytkin nukuin kuin tukki. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään ettenkö olisi nauttinut reissustamme ja uusista ystävistäni. Toivottavasti pääsemme pian uudestaankin Hagabergiin.

6kk

21.6.2010 Helsinki

Minulla oli synttärit! Tai ainakin melkein. Puoli vuotta sitten tupsahdin maailmaan ja emäntä herkistyi ikuistamaan tämän päivän ihan ammattivalokuvaajan voimin. Puhkuin intoa ja hurmaavaa tarmoa studiolla, poseerasin kuin vanha tekijä ja tein suuren vaikutuksen kuvaajaani. Namien avulla tottelin isäntäväkeä täydellisesti ja kuvaajan avustajalle lahjoitettu vinkulelu varmisti, että katseeni oli aina oikeassa suunnassa. Nyt odotellaankin innolla valmiita fotoja, jotka tulevat toivottavasti viikon sisällä.

Riistaviettini on valitettavasti vahvistunut viimeaikoina. Alkuhämmennyksen jälkeen olen tajunnut, että jänöjussit ovat mitä parhaimpia jahtauskohteita. Vemmelsääri jos toinenkin on päässyt tuplaamaan sydämentykytyksiään minun juostessa kintereillä. Viimeksi loikimme eteenpäin pupusen kanssa ihan yhtä hurjaa vauhtia ja minulta meni taas hermot kun vaikka kuinka pingoin, tuo tasainen, puolen metrin välimatka vain säilyi ja säilyi. Oli siinäkin ohikulkijoilla näkemistä kun herra kani sinkosi edeltä, minä tulin ulisten perässä (väiski ei hidastanut tahtia vaikka kuinka pyysin!) ja emäntä kiroillen ja komentaen jälkimmäisenä. Pusikossa kadotin ihanan paistini ja kuulonikin alkoi taas yhtäkkiä toimia, joten palasin mamman luokse, jonka täytyy kyllä harjoittaa juoksukuntoaan, ei ollut emäntä ehtinyt edes puolimatkaan vastaan!

Vaikkei minusta siis ehkä viestikoiraa leivotakaan, viestitreenit ovat jatkuneet joka viikko. Paineistun emännän arvion mukaan aivan liian nopeasti, tahtoni pitää lauma kasassa saa minut täysin ylikierroksille. Samalla kuitenkin silminnähden nautin kun voin suorittaa tehtävääni ja juosta niin paljon kuin tassut vain kantavat! Kokeilimme uutta maastoa Tuija-tädin ja Neptunuksen kanssa. Pääsin juoksemaan jyrkkää mäkeä alas tädin luokse ja sitten takaisin emännän jalkoihin. Nyt oli vieläpä Nepu rinnalla pistämässä minulle pökköä pesään. Hovawartin askelpituus oli kyllä minulle liikaa, mutta Neppari herrasmiehenä suhteutti oman nopeutensa minun tahtiini jo muutaman yrityksen jälkeen, jolloin minun ei tarvinnut enää ulista hänen peräänsä rynniessämme pitkin nurmea.

Nykyään hermostun myös helposti kun menemme autoon. Ei se itse autoon nouseminen tai siellä oleminen ole mitään kamalaa - päinvastoin! Jos vain kävelemmekin automme ohi vedän sitä kohti kuin ohjus. En missään nimessä halua jäädä kyydistä ja tungen ensimmäisenä sisälle. Autoon meno kuitenkin tarkoittaa minulle, että olemme menossa tekemään jotain kivaa! Onko kyseessä koiratreffit? Kenties viestiharjoitukset? Mitä, mitä, mitä? Ja se odottaminen on niin piinaavaa! Vingun ja vongun takapenkillä malttamattomana koko matkan kunnes pääsemme päämääräämme. Vasta takaisin tullessa rauhoitun ja silloin ei olekaan mikään niin mukavaa kuin painaa kuono puhallinta vasten, heittäytyä kääröksi ja ottaa torkut, tai hiljaa katsella ulos ikkunasta ohi vilisevää maisemaa.

Puoli laumaa koossa

5.6.2010 Espoo

Viikko on vierähtänyt sitten sen ihanan päivän, jolloin näin siskoni Viivin ja veljeni Lucan sekä Dinon Espoossa. Vihdoin on emäntä kuitenkin saanut blogiuudistukset valmiiksi ja pääsen kertomaan iltapäiväseikkailustani Kilon koirapuistossa!

Olin käynyt aikaisemmin tapaamassa Dinoa samassa paikassa, joten tunnistin tutut maisemat hypätessäni ulos autosta. Sanomattakin on selvää, että innostuin hurjasti ja kiskoin emännän perässäni parkkipaikalta koirapuiston ovelle, jossa meitä odottivat Dino ja Viivi. Ryntäsin tervehtimään velikultaa, mutta siskoa nuuskutin hiukan varuillani. Tuoksu oli kuitenkin tuttu ja avoin sekä leikkisä sisareni villitsi minut hetkessä temmeltämään kanssaan. Pyörimme kolmistaan portilla kunnes isoveli Luca tassutteli tomerasti paikalle.

Erilaiset luonteemme tulivat nopeasti esille. Luca ja minä olimme lähes täsmälleen saman kokoiset, isoveli ehkä aavistuksen jäntevämpi, ja ilmeemme sekä ulkonäkömme hyvin samankaltaiset. Luca-poika oli kuitenkin paljon rauhallisempi - emäntä käytti sanaa järkevämpi, mutta se on minusta liioittelua, olen ihan yhtä fiksu - kuin me muut. Isoveli tarkkaili, komensi ja johti meitä muita häntä kippuralla ja turkki kiharalla.

Veljekset eivät tällä kertaa olleet kuin ilvekset. Siinä missä Luca halusi jahtailla ja juosta, Dino-veli halusi painia ja temmeltää. Pikkuveli - sillä pienin ja suloisin Dino yhä edelleen on - oli heiman alakynnessä lyhyine jalkoineen kun otimme toisistamme mittaa sadan metrin juoksussa koirapuistoa ristiin rastiin. Taklaukset johtivat usein tyrmäykseen kun suurempi kolmikko ryntäsi päin ja terävänä poikana Dino pyrähtelikin ihmisten jalkojen väliin tai pöydän alle taitavilla väistöliikkeillä. Hurmuripoika ei myöskään jättänyt isäntiä ja emäntiä kylmäksi vaan hurmasi heitä pörröisellä charmillaan ja märillä suukoillaan.

Myöskään siskoista ei nyt voi kehua, että olivat kuin kaksi marjaa. Viivin marmoroitu turkki ja vaaleat kasvot eivät peilanneet omiani. Dino ja Viivi olivat keskenään enemmän samaa näköä, bluemerle väreineen, mutta vähänkin tarkemman syynin alla huomasi heti sävyjen ja kuvioiden selkeät erot, joten ei tässäkään voi suurta samankaltaisuutta väittää. Sisko oli minua hiukan pienempi, mutta voimakkaampi, luonteeltaan ehkä itsepäisempi ja vahvempi.

Viivin vahvuus ja Lucan itsevarmuus vetivät kaksikon yhteen useammin kuin minun ja Dinon seuraan, mutta meillä taasen oli pikkuveljen kanssa selkeää kemiaa - vähän jopa liikaakin Dinon puolelta. Suosiminen ei ollut kuitenkaan mitenkään selkeää vaan temmelsimme sulassa sovussa pikku laumana. Emäntä katseli vierestä, sydän onnesta pakahtumaisillaan, kun niin luonnollisesti ja iloisesti sujui tapaamisemme. Kyllä se vaan on kumma miten aussi aussien tuntee, sisaruksista nyt puhumattakaan!

Muutaman tunnin jälkeen alkoi virta vähetä, energiataso laskea ja isäntäväki päätti siirtyä puistosta Dinolle kyläilemään. Viivi joutui jättämään kotikäynnin välistä, mutta Luca ja minä seurasimme pikkuveljeä innolla jatkoille. Ovella matkani kuitenkin tyssäsi, sillä kuten tavallista, säikähdin uutta tilannetta, tai pikemminkin tuntematonta lattiamateriaalia. Kesti tovin, ennen kuin minut saatiin maaniteltua tiililattialle astumaan, mutta kunhan olin kyennyt kapuamaan kynnyksen yli ja hetken tassuillani varoen hapuillut vierasta pintaa, rentouduin ja intouduin tutkimaan paikkoja veljien vanavedessä.

Lopulta, kunhan isäntäväki oli kestitetty pyörryksiin erilaisilla herkuilla, oli aika lähteä kotiin. Auton nahkainen takapenkki tuuditti minut uneen ennennäkemättömällä tehokkuudella. Tuskin ehdin tassuni sille laskea kun taju oli jo kankaalla ja tyttö untenmailla. Kotona mikään muu kuin ruoka ei saanut minua hievahtamaan lepopaikastani sohvan nurkassa, ja sittenkin tuutimalullaa kutsui minut välittömästi takaisin.

Harvoin sitä saa leikkiä sydämensä kyllyydesta niin erinomaisessa seurassa. Oli hurjan tyydyttävää nähdä perhettäni ja jospa sitä vielä joskus törmäisi Sanin, Honeyn sekä Lakunkin kanssa. Emäntä ei ole vielä lupaillut seuraavia treffejä, mutta jos hän muistaa ilmoittaa minut heinäkuun näyttelyihin ajoissa niin ehkä siellä sitten. Olisi sääli jäädä näyttelyistä pois, - niihin kun on nyt niin ahkerasti harjoiteltukin - mutta kun on siunaantunut niin lahopäistä isäntäväkeä, ei parane toivoa liikoja!

Pikapäivitys

30.5.2010 Helsinki / Espoo

Olen odottanut malttamattomana, että emäntä päivittäisi blogini viimeaikaisilla kuulumisilla, mutta mamma on ollut vastahakoinen, sillä hänellä ei ole tarjota uusia kuvia! Kuluneella viikolla, jokaisen tärkeän tapahtuman yhteydessä, isäntäväki on unohtanut ottaa kameran mukaan! Ottaen huomioon millaisessa salamavalojen välkkeessä olen ollut syntymästäni asti tällainen visuaalisen materiaalikeräyksen laiminlyönti on minulle täysin käsittämätöntä.

Emäntä ei ensin aikonut päivittää blogiani ennen kuin voisi julkaista tuoretta materiaalia upeasta ulkomuodostani samassa yhteydessä. Lopulta hän oli kuitenkin suostuteltavissa pikapäivitykseen, johon kaiveltaisiin viimeviikkojen vielä julkaisemattomia fotoja näytille.

Ensimmäisenä jonossa on kuvia Porvoon reissustamme, jossa pääsin harjoittamaan aikamoista liikuntaa upeassa maastossa. Kuntoni on yhä kovempi, rakenteeni kevyt, mutta jäntevä, askeleeni maatavoittava ja taistelutahtoni sekä intoni kovat. Näiden nimenomaisten ominaisuuksien jatkuva vahvistuminen on saanut emäntäni tosissaan miettimään viestikoiraharrastusta minulle, ja mitä muutakaan silloin voisi tehdä, kuin hankkia aiheesta kirjan.

Viestikoirakirjaa tutkaillessa emäntä on tehnyt plus/miinus listaa ominaisuuksistani ja sen perusteella punninnut mahdollisuuksiani viestikoiraksi.

+ hyväksyvä, agressiiviton asenne muihin koiriin
+ tottumus meluun ja paukkeeseen
+ haukkumattomuus
+ hurja tarve ja halu juosta
+ tasapuolinen ja preferoimaton kiintymys molempiin omistajiin
+ luonnostaan syntynyt ilo viestityylisiin leikkeihin ja nautinto niiden suorittamisesta
+ pelkäämätön (mutta varovainen)
+ avoin ja reipas

+/- itseluottamus ja itsenäisyys välillä varmaa, välillä hakusessa

- suunnaton ihmisystävällisyys
- liiallinen into muita koiria kohtaan
- kiinnostus lintujen "paimentamiseen"
- vinkuminen
- varovainen uusissa tilanteissa (mutta kykenevä ylitsepääsemään ja kohtaamaan yllätyksiä)
- välillä rauhaton

Kirjan perusteella luotu plusmiinuslista ei tuonut mitään yksiselitteistä vastausta siihen, sovinko viestikoiraksi vai en. Suurin ongelma on ehkä ihmisystävällisyys, liiallinen luoksepäästävyys, josta voi tulla ongelma kilometrin viestitaipaleella, mikäli matkalle sattuu marjastajia tai metsästäjiä. Tämähän tosin on kasvatuksellinen asia, eli turhan ystävällisyyden voisi vielä kitkeä. Rakkaus kaikkia muita koiria kohtaan on niin hyvä kuin huonokin puoli, harjoituksella tämäkin varmasti ratkottavissa. Mutta jos se, että rakastan lintujen seuraamista, tutkimista ja paimentamista muuttuu vahvemmaksi riistavietiksi, niin siihen loppuu viestiurani.

Viestikoiran on oltava hiljainen koira, ja minähän en hauku juuri koskaan (tähän mennessä vain kun emäntää uhkaa vaara), mutta omaan sitäkin suuremman skaalan erilaisia vinkuja ja murinoita, joita käytän itseni monipuoliseen ilmaisemiseen. Vinkuminen ei kuitenkaan ole mikään hylkäävä virhe. Tosin emäntä on pohtinut viittaako malttamaton vinkumiseni odotustilanteissa kenties liian levottomaan hermorakenteeseen, sillä viestissä on osattava rentoutua yhtälailla kuin innostua.

Kaikkein tärkeimmät palikat ovat kuitenkin kohdallaan. Tämä totuus selvisi jo pienimuotoisessa testauksessa, jonka emäntä päätti suorittaa. Isäntäväki vei minut läheiseen metsään kokeilemaan muutamia viestiharjoituksia ja suoriuduin niistä kuin vanha tekijä! Taistelutahtoni, eli työniloni, oli niin mahtavilla ylikierroksilla, kun juoksin koko mettän läpi (n. 50- 75m) ensin emännän luota isännälle ja sitten takaisin, että varmasti koskaan en ole ollut yhtä onnellinen tai pinkonut yhtä lujaa. Juurakot, saniaiset, kivet, montut, mäet, mitkään eivät hidastaneet tätä luotia, joka sinkosi suorinta tietä päämääräänsä - josta tosin oli herkkujen ja halien jälkeen ihan yhtä kiire takaisin "kokoamaan laumaa kasaan".

Autuaalinen sokeuteni millekään muulle viestiä suorittaessa on ihan yhtä suuri suojaisassa metsässä kuin avoimella kentällä, häiriötekijöiden läheisyydessä. Se, että pyrin yhtäläisellä vauhdilla ja innolla molempien ohjaajieni luokse on sekin ratkaiseva ominaisuus viestikoiralle. Niinpä siis näyttää siltä, että tätä harrastusta jatketaan suurella vakaumuksella ja kaikinpuolisella tyytyväisyydellä - koska vaikka kisaamenestys ei olisikaan tavoiteltavissa sitten loppupeleissä, mikään, mikä tuottaa tällaista riemua minulle, ei emännän mielestä voi olla pahasta.

Seuraavat kuvat ovat Siiri-siskostani, myöskin Porvoon matkalla otettu. Piipahdimme silloin meren rannassa ja minä pidin tasavarmaa 2 metrin turvaväliä veteen. Tällä viikolla pääsin vuorostani leikkimään Dino-veljen kanssa! Maanantai ei ole koskaan sujunut yhtä mukavasti kuin riemukkaan leikkihetken siivittämänä Espoon Kilossa. Yllätyksekseni olin hiukan isompi, nopeampi ja voimakkaampi kuin Dino, eli asetelmat olivat samat kuin Siiri-siskon kanssa. Tällä kertaa kuitenkin temmelsin ja riehuin niin villisti, että veli luikahti välillä pöydän alle mutakuoppaan piiloon hillitäkseen taklauksiani ja jahtailuani. Koska minä seurasin perässä vaikka väkisin päädyimme kokeilemaan myös mutapainia, oi ihanuutta!

Emäntäni mielestä veli oli suloisin pentu, jonka hän on koskaan nähnyt. Pörröinen bluemerle-turkki, samettiset suklaasilmät, iloinen ja kiinnostunut luonne sekä kaikinpuolinen pehmeys (niin liikkeissä, katseissa kuin käytöksessä) hurmasivat mamman täysin. Minäkin olin vallan hullaantunut Dinoon ja olisin halunnut, tapani mukaan, peuhata loputtomasti - vielä sittenkin kun veli uuvahti. Kun Dino vietti lepotaukoa ravasin yksikseni koirapuistoa ristiin rastiin ja koska oli vastikää satanut pääsin tekemään tuttavuutta vesilammikoiden kanssa.

Emäntä oli jo vähän aikaa sitten luopunut toivosta, että ikinä oppisin sietämään vettä, mutta taasen onnistuin yllättämään hänet täysin. Maisteltuani lammikon kirkasta nestettä päätin kokeilla sitä tassuillani, hyvin varovaisesti. Viileän veden tulvahtelu anturoitteni välissä oli upea, uusi sensaatio ja taputtelin kohta lätäkön pintaa hurjalla tahdilla, niin että kaikkialle roiskui. Lentelevät pisarat ne vasta ihania olivatki ja saadakseni niitä aikaan ryöpyllisen otin jalat alleni ja sinkoilin lätäkön läpi edes takas hurjaa vauhtia! Ja kun näin ihanasti kerran ymmärsin vedellä leikkimisen autuuden, olen sen jälkeen hyökännyt kaikkiin sadevesilammikoihin (seisseet ja mutaiset vedet eivät kelpaa) silmät kiiluen, vesi ympärillä roiskuen.

Esillä on myös kuva ensimmäisestä (ja tähän mennessä ainoasta) jäätelöhetkestäni. Ah tuo ihana vaniljajäde! Sen nauttimisen jälkeen olen paljon hanakammin yrittänyt kerjätä itselleni herkkupaloja. Kun isäntäväen perhe tuli käymään kakkukahveille keskiviikkona, ja tarjolle asetettiin kermavaahdolla kuorrutettua herkkua, muistin taas jäätelön ja olisin kauheasti halunnut kavuta pöydälle. Onneksi paikalle pelmahtaneet vieraat olivat vielä herkkujakin kiinnostavampia.

Luonamme ei ole hetkeen käynyt ketään ja emäntä päätti korjata tämän epäkohdan kutsumalla sitten kaikki kerralla kylään. Ovikello soi tiiviiseen tahtiin ja joka kerta juoksin eteiseen yhtäläisen hyperinnostuksen saattelemana, tuskin nahoissani pysyen (isäntäväki on yrittänyt sekoittaa minua ovikellon äänen merkityksestä rimputellen sitä milloin tullessaan, milloin mennessään, milloin muuten vaan, mutta minua ei ole onnistuttu huijaamaan! - kyllähän minä nyt kuulen milloin ovella odottaa vieras ja milloin ei). Kun viimeinenkin kyläilijä (Tommi-eno, jonka saapuminen hullaannutti minut aina ilopissaan asti) oli saapunut, ihmisväkeä oli tavallisen kahden sijaan kahdeksan reilun 50 neliön kodissamme.

Erityisen hienoa oli päästä leikkimään 4-vuotiaan Benjaminin kanssa. Olemme peuhanneet usein ennenkin ja emäntä on tyytyväinen varoviin otteisiini lapsen kanssa. Toisaalta olen aivan haltioissani ja yli-innostunut Benistä, joka onnekseni on kasvanut koirien parissa eikä siis pienestä hätkähdä, ja osaa itsekin suhteuttaa otteensa oikealla tavalla kanssani. Pusuttelut, rapsutukset ja syliin pyrkimiset olivat kokoiltainen nautinto ja varastin helposti keskipisteen paikan.

Viimeiset kuvat ovat treenituokiostamme läheiseltä kentällä (jota emäntä on jo ryhtynyt nimittämään "meidän treenikentäksi", sillä meitä lukuunottamatta sitä ei kukaan muu käytä). Ensimmäisestä match showsta viisastuneena isäntäväki on treenannut kanssani ahkerasti. Rinnalla seuraamista ja paikallaan seisomista on tehty tasaisesti ja molemmissa olen edistynyt hurjasti. Melkein pääsin jo esittelemään taitojani match showssa tuossa yksi harmaa ja likainen päivä. Kaatosateesta huolimatta suuntasimme Herttoniemeen ja seisoimme jo ilmoittautumisjonossa kun emäntä kauhukseen huomasi rokotustodistuksen jääneen kotiin.

Täysi vesiperä ei reissu ollut, vaikka litimäriksi kastuimmekin, sillä tapasimme toisen aussin (Glenhousen kasvatti). Tämä värivirheellinen tyttönen (kaunis oli tuo siro, valkoinen naama) ja minä tulimme hurjan hyvin toimeen. Pääsin myös viereiseen koirapuistoon leikkimään muutaman alle kaksivuotiaan seefferin kanssa. Ja onhan se hyvä päästä haistelemaan sitä näytöstunnelmaa edes, vaikkei itse kehään pääse (mamman mielestä olen sellainen energiapakkaus, että ennen näytöksiä on parempi jatkossa aina uuvuttaa minut koirapuistoleikeillä tai muulla vastaavalla ennen osallistumista).

Seuraavaan blogiin on toivottavasti tarjolla jo uusia kuviakin, sillä olen tapaamassa piakoin lisää siskoja ja veljiä. Saa nähdä mitä tapahtuu kun on puoli laumaa koossa!

Erittäin hyvä

23.5.2010 Helsinki

Tällä viikolla on taas tapahtunut hurjasti kaikkea! Jokaiselle päivälle on ollut jotain jännittävää. Koirapuistossa on tavattu taas uusia ystäviä, useampana päivänä olen ollut leikkimässä Toron ja Dinan kanssa - joiden kanssa olen muuten jo ihan saman kokoinen! saatan jopa mennä kohta ohi - eläinkaupassa tuli pyörähdettyä ja emäntä osti sen suurimman ruokasäkin - minä pompin päälle intoa puhkuen kun mamma yritti tuskanhikeä pukaten kantaa muonan kotiin asti - ja alkuviikosta käväisimme Match Showta tarkkailemassa - myöhästyimme ilmoittautumisesta, mutta pelkkä vierestä seuraaminen oli hurjan innostavaa, varsinkin kun pääsin peuhaamaan paikalla olleen Emmin (Glenhouse's Vincu Voncu) kanssa.

Osoitettuani match showssa, että en toden totta hauku muille koirille (yllätin kyllä emännän haukkumalla ensimmäisen kerran pukukopin takana hiipparoivalle ukkelille, jota mamma ei huomannu aurinkoa ottaessaan joenrantareissullamme) ja maltan kuunnella jonkin verran komentojakin, vaikka ympärillä olisi häslinkiä, isäntäväki päätti vievänsä minut nyt viikonloppuna ihan kehäänkin. Malttamattomana tapahtumaa odottaen herätin sitten tänään yötä myöten tyttöjen iltaa viettäneen emännän anivarhain aamulla ja niinpä suuntasimme Tuomarinkylän Vinttikoirakeskukseen.

Olimme aikaisin paikalla ja sain tutustua outoon ympäristöön rauhassa ennen kuin suurin massa saapui paikalle. Onneksi olikin mahdollisuus nuuskia ja tutkailla ilman liian suurta määrää häiriötekijöitä. Tapani mukaan vierastin kaikkia ennennäkemättömiä alustoja (siltoja, vanerilevyjä yms.) vaan niihinkin ehdin tottua siihen mennessä kun oli jo ruuhkaa ja tarve kyetä etenemään / väistämään vikkelästi ilman nelitassujarrutuksia. Levottomuuteni kuitenkin lisääntyi hurjasti mitä lähemmäs kello kävi kahtatoista ja näyttelyt pyöräytettiin käyntiin.

Pentusarjassa oli lähemmäs 30 osaanottajaa ja ensin meitä arvosteltiin pienissä joukoissa. Emäntää taisi jännittää enemmän kuin minua kun meidän vuoromme tuli, minä vain puhkuin malttamattomuutta ja intoa. Seuraaminen sujui sinänsä hyvin, en nähnyt mitään muuta kuin mamman ja namit, pari hypähdystä kyllä päätin esitellä, mutta nopeasti tajusin, ettei niitä kaivattu. Seisominen olikin sitten paljon haastavampaa. Olin ensimmäisenä jonossa, joten halusin koko ajan kääntyä ympäri katsomaan muihin. Hampaiden tarkastus oli sekin ahdistavaa enkä antanut pitää päästäni kiinni ennen kuin emäntä sujautti suuhuni namin ja sitten tuomari saikin värkätä naamani kanssa ihan niin paljon kuin huvitti.

Saimme kuitenkin punaisen nauhan ja kirjallisen arvion, jonka mukaan kuntoni on erinomainen, luonteeni erinomainen, esiintyminen erinomainen ja myös esittämisestä tuli erinomainen. Eipä siinä sitten muuta kuin laidalle odottelemaan, että kaikki muut arvioidaan ja sitten toisten samalle tasolle arvioitujen kanssa uudestaan kehään. Ensimmäiset arvioinnit veivät kuitenkin hirmuisen paljon aikaa! Kaikki ympärilläni oli niin uutta ja jokaisen koiran luokse olisin halunnut, mutta yhdenkään tykö en päässyt. Vähemmästäkin olisi alkanut hermostua, joten emäntä vei minut syrjemmälle harjoittelemaan seuraamista harhauttaakseen ajatuksiani ja juokseminen menikin nyt ihan täydellisesti.

Kunhan rauhoituin väsähdin sitten totaalisesti ja siinä vaiheessa kun meidät vihdoin kutsuttiin takaisin kehään oli keskittymiskykyni tipotiessään ja vaikka seuraaminen sujui vallan mainiosti niin seisomisesta ei tullut sitten yhtään mitään. Halusin vain istua alas ja pyörin kuin väkkyrä yrittäen hamuta nameja tai pyrkien muiden koirien luokse. Niinpä en sijoittunut neljän parhaan joukkoon, jotka saivat kantaa palkinnot mukanaan kotiin, mutta toisaalta harjoittelemaanhan sitä oli tultu eikä voittamaan.

Emäntä oli minuun kaikin puolin tyytyväinen, olihan tämä kuitenkin vasta ensimmäinen osallistumiskertani ja mamma on vakuuttunut, että kunhan seisominen saadaan kuntoon pääsen varmasti sijoittumaankin paremmin. Tietysti ensi kerralla olisi ehkä parempi kyetä myös hillitsemään itseään sen verran, että ei heti kiipeä tuomarin syliin pusuttelemaan ja hampaatkin saisi tarkistaa ilman väistelyitä. Ensi keskiviikkona olisi taas match show tiedossa, joten ehkäpä sinne sitten harjoittelemaan lisää.

Perhetapaaminen

16.5.2010 Porvoo

Kirkkaansininen taivas ja paahtava auringonpaiste! Lempeä tuulenvire, luonto puhkeamassa kukkaa mitä kauneimmalla tavalla ja yksinkertaisesti vain aivan upea sunnuntai! Ja mitä ihmettä, isäntäväki patistaa minut mustaan autoon, jossa sitten vietetäänkin seuraava tunti. Ovatko nuo ihmiset päästään sekaisin? Ulkona sitä pitäisi tällaisena päivänä olla eikä kiitää moottoritietä kohti tuntematonta. Onneksi emäntä ja isäntä eivät olleet ihan pöpejä vaan veivät minut Porvooseen, syntymäkotiini tapaamaan kasvattajiani ja ennen kaikkea siskoani Siiriä ja isääni Reneä!

Tres Colores kennel oli kuin koiraparatiisi tällaiselle pikku vipeltäjälle. Smaragdinvihreitä nurmikenttiä, vaahtoava meri hiekkarannalla, metsää ja mäkiä, joissa tarpoa, ja ennen kaikkea täydellinen leikkikaveri Siiri! Siskopuoleni oli juuri sen sopivat 3vk nuorempi, eli olin tyttöä hitusen nopeampi, isompi ja voimakkaampi. Ihanaa kerrankin voittaa juoksukisa karvanmitalla ja päästä ihan aavistuksen niskan päälle painiottelussa! Ero oli juuri niin aavistuksen hieno, että leikkiminen oli molemmin puolin mitä mahtavinta huvitusta ja vierailu aloitettiinkin hyödyntämällä ympäröivää maastoa koko tassun mitalla.


















Kunhan olimme Siirin kanssa saaneet juosta sen suurimman vimman ja innon kehoistamme siirtyi isäntäväki sisätiloihin päivänpaistetta pakoon. Meille tarjottiin se hurmaava luksus, että saimme joko peuhata aidatulla terassilla tai pyöriä ihmisten jaloissa keittiössä. Molempi parempi, eli otimme kaiken ilon irti (minä päätin myös kylpeä juomakupissa, joka oli jo aikamoinen suoritus kun kuppi oli aika pikkuinen, mutta silti kastuin kauttaaltani). Kunhan suurin häslinki oli jo ohi pääsin kokeilemaan maahan-komentoa kasvattajan opastuksessa ja emäntä hämmästeli vierestä kuinka helppoa kaikki onkaan silloin kun sen osaa.
















Kunhan olin uuvuttanut sisareni loputtomalla tarmollani pääsin pihalle ja kukahan se minulle siellä esiteltiinkään? Isukki! Tres Colores Original UDX ja minä emme ehkä päällisin puolin näytä niin hirmuisen samanlaisilta. Siiri oli saanut enemmän Renen päänmuotoa ja bluemerle värin. Verrattuna minä olen oikea äidintyttö, vaan nytpähän pääsin hetkeksi peuhaamaan isän seurassa!

Intoa olisi molemmin puolin löytynyt vaikka kuinka, mutta kokoero, ja erityisesti ero voimassa, tekivät leikkimisestä hiukan hankalaa. Rene saikin sitten juoksentelun ja painimisen sijaan näyttää vähän mallia, että kuinka totellaan käskyjä, seurataan ja mennään sivulle. Kunhan isukki oli mennyt edellä kasvattajat antoivat minunkin kokeilla ja jossen olisi niin vallattoman innokas, eli malttaisin vähän enemmän kuunnella, niin olisin suoriutunut paremmin. Ihan mallikkaasti se nytkin meni, paljon on vain treenattava, mutta alku on lähtenyt käyntiin erittäin lupaavasti.


















Lopulta oli sanottava heippahei myös isälle ja kiivettävä taas autoon (jonka hiostava kuumuus auringossa seisomisen jälkeen oli kuin olisi saunaan noussut). Ilmastoinnin puhaltaessa suloisesti täydellä teholla kuonolleni, lepuutin hetken silmiä kun isäntäväki suuntasi matkamme Porvoon torikadulle, joen rantaan. Lyhyet nokoset ehtivät palauttaa voimani ja kunhan pääsin tallustamaan taas ulkoilmaan oli minulla energiaa ihan yhtä paljon kuin ihmisvilkkaudessa aina. Jokaiseen syliin olisi niin ihana kiivetä ja kaikkiin "oi miten sievä!" huudahduksiin pitää tietenkin päästä vastaamaan suukoilla ja hännänheilutuksilla.

Kuumuus ajoi emännän ja isännän jäätelökioskille, jonka viereltä löysimme sattumalta Mindy-aussien. Tämä punainen tyttö otti minut lämmöllä vastaan ja pääsimme nuuskuttamaan toisiamme hetken aikaa. Kylläpä nyt on tullut lajitovereita nähtyä ja joka kerta tapaamiset ovat menneet yhtä hurmaavan hyvin. Emme ehtineet nyt Mindyn kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, mutta eipä tuo kauaa ehtinyt harmittaa kun ensimmäisen puun varjossa pääsin maistamaan emännän vaniljajäätelöä. En tiedä johtuiko se kuumasta ja uuvuttavasta päivästä, vai mistä, mutta en koskaan ole syönyt mitään yhtä hyvää!

Herkuttelun ja kiertelyn jälkeen lähdimme vihdoin ajamaan kohti kotia. Uni tuli ja vei mukanaan samantien, mutta olipahan ihana, nuuskutuksen ja läähätyksen täyteinen päivä!