Iloinen arki

13.4.2010 Helsinki

Koiria, koiria ja lisää koiria! Olen päässyt sosialisoimaan uusien ja vanhojen tuttujen kanssa joka päivä! Kevättä tuntuisi olevan kaikilla rinnassa, sillä koirapuisto on aina täynnä leikkitovereita. Ja siellä olemmekin aikaa viettäneet. Pääsin yhtenä päivänä Jippu-kääpiösnautserin kanssa taas laatuaikaa viettämään, meillä oli hurjan kivaa! Toisena taas tutustuin Sonata-lapinkoiraan ja leikimme pitkät tovit. Sitten on tietysti se omanikäiseni, kultainen hovawart narttupentu, jolle olin ihka ensimmäinen tuttavuus (kamalaa ajatellakin, että olisin itse päässyt leikkimään vasta 3,5kk vanhana muiden koirien kanssa!). Joka päivä on hauskaa pidetty ja huomenna pääsen kuulemma Sera-koiran ja Jenni-tädin kanssa pitkälle lenkille!

Tänään emäntä sekoitti tonnikala-annokseeni matokuurin ja hotkin sen alas huomaamatta mitään kummallista! Uusi rokotusreissu odottaakin parin viikon päässä, saa nähdä kuinka se sujuu. Pituutta ja painoa on taasen tullut tasaisesti enkä näytä enää lainkaan sellaiselta karvapallero vauvalta kuin ennen. Emäntä suunnittelee, että tällä kertaa harjoittelemme pöydällä seisomista etukäteen ja hurmaamme lääkärin erinomaisella käytöksellä.

Hurmaamistaitoja tulen tarvitsemaan muutaman viikon päästä muutenkin kun Tuija-tädin uusi perheenlisäys, ottokoira Asante muuttaa tuohon naapuriin. Tämä koirakodista pelastettava narttu on kokenut kamalia, puukotettu ja huostaanotettu, ja nyt se ollaan sijoittamassa uudelleen. Tuija-täti rakastui nuoreen neitiin ja Iiro-sedän kanssa he antavat tytölle uuden alun elämään. Neptunus ottaa varmasti innolla vastaan uuden sisarensa ja minä ainakin riemuitsen kun laumaamme tulee yksi leikkikaveri lisää.

Hei-hei-hevosia?

8.4.2010 Sipoo

Huh heijaa, taas on ehditty riehua!

Viikonlopun vietin isovanhemmilla leikkien Toron, Nepun ja Dinan kanssa. Eilen emäntä vei minut koirapuistoon ja sielläpä vasta ruuhkaa olikin! Seurana oli seropeja, rottis, terrieriä, snautseria, spanielia ja hovawart pentu! Kiharakarvaisen pennun kanssa olimme vallan ihastuneita toisiimme ja rotwailer narttu juoksutti meitä pitkin aitausta! Jack Russelin terrieri pomppi ylitseni kuin vieteri ja villitsi mukaan leikkiin! Corgi-labbis coctaili sekä valkoinen snautseri päättivät kuitenkin, että kokoajan kasvavaan koiralaumaan tarvittiin arvojärjestys - ja minusta tulisi sen alimmainen.

Olen toki tottunut rankkoihin leikkeihin "oman laumani" kanssa, mutta suoranaiseen simputukseen en koskaan ole joutunut. Kun emännälle kävi selväksi, että kauhukaksikko ei enää pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin minun alistamiseeni, nappasi hän minut mukaani ja lähdimme takaisin kotiin. Valuin mutaa ja vettä, jalat vapisivat reilun tunnin peuhauksesta ja sydän hakkasi järkytyksestä. Vastaan käveli vajaa vuoden ikäinen alaskanmalamuutti ja ensikertaa luimistin korviani vieraalle koiralle - pelkäsin, että saan taas selkääni! Onneksi tämä vesseli oli vain aivan haltioissaan ja leikki kanssani hellästi. Niinpä päälimmäiseksi reissusta jäi vain hyvä mieli enkä ole arastellut enempää vieraita koiria.

Seikkailuja jatkettiin tänään kun lähdimme hiukan pidemmälle automatkalle. Päädyimme Sipooseen Anna-tädin luokse. Olin malttamaton ja innoissani. Sukeltelin pihan lumikinoksissa ja loikin pitkin läheistä hiekkakenttää. Välillä käväisin emännän tai Annan sylissä suukottelemassa ja hauskaa oli kuten tavallisesti aina uusia ihmisystäviä tavatessa. Kun kaikki oli edennyt niin tavalliseen tapaan en osannut lainkaan aavistaa, että matka jatkuisi vielä tallille.

15 minuutin ajomatkan päässä meitä odotteli mutaisa tallipiha ja monta upeaa hevosta. Ensinäkemältä höristelin korviani ja kallistelin päätäni kummissani. Hevoset tuntuivat kaikki olevan kovin kiinnostuneita minusta, mutta kun pääsin lähemmäs painopiste siirtyi alas ja aloin ryömiä, luimia ja sinkoilla pakoon. Olin kuitenkin hirmuisen utelias. Mitä nämä valtavat eläimet olivat? Uskaltauduin aidan takaa kurkkimisen jälkeen ihan nuuskimaan heppojen turpia. Tökkäsin kuonollani pehmoista turpaa ja kirmasin karkuun. Samaa toistettiin moneen otteeseen ja välissä pärskin kuin hevonen konsanaan.

Anna otti seuraksemme islanninhevosen Heklan ja lähdimme yhdessä kävelylenkille. Ensin vieroksuin ja arastelin suurta ystävääni, mutta kävellessä ja hirnumista jonkin aikaa kuunneltuani aloin kohdella Heklaa kuin se olisi vain valtavan suuri koira. Siitä seurasikin pienoisia ongelmia, olisin nimittäin halunnut leikkia suuren koirakaverini kanssa ihan niin kuin muidenkin koirien. Vedin Heklaa häntäjouhista, yritin purra sitä takajalkoihin, loikin päin sen etujalkoja ja olisin kauheasti halunnut naukkailla pehmoista turpaa! Jostain syystä emäntä pidätteli minua ja Heklakin viskoi päätään korvat luimussa kuin ei olisi millään ymmärtänyt mitä hain takaa.

Lenkkimme sujui vauhdikkaissa merkeissä ja kertaakaan ei valtaisa ystäväni yrittänyt purra eikä potkaista. Siitä rohkaistuinkin suunnattomasti ja olisin takaisin tallilla halunnut juosta kaikkien muidenkin hevosten jalkoihin. Emäntä katsoi kuitenkin viisaammaksi pitää minut poissa aitauksista kun heinäkin oli juuri tuotu kaviokoipien syötäväksi. Järkevänlaisen kunnioituksen kuitenkin säilytin suurempiani kohtaan ja aina kun joku yllättäen heilautti päänsä minua kohti vipelsin tieheni hurjaa vauhtia (vain palatakseni takaisin kerjäämään lisää).

Kotiin kun lähdimme nukahdin autoon välittömästi ja kunhan kotiovesta sisälle pääsin nukahdin taas. Rankkaahan se reissaaminen ja uusien ystävien hurmaaminen on! Varsinkin kun paikat ovat ihan vieraat ja humisevan koskenkin ylitimme narisevaa puusiltaa pitkin! Niin, ja puhumattakaan niistä kevätpuroista joita tien yli solisi. Minähän jouduin kastelemaan tassuni! Kammottavaa! Jossei Hekla olisi mennyt edellä en olisi varmaan lainkaan suostunut moisiin koitoksiin.

Aika kuluu ja tyttö kasvaa

3.4.2010 Helsinki

Uusi kuukausi on jo vaihtunut ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua! Lupailin joku aikaa sitten kertoa miten eläinlääkärissä sujui rokotukseni kanssa. Emäntä unohti tarinoida siitä, vaikka kohtahan on jo aika seuraavaan käyntiin! Ensimmäisen koetukseni läpäisin loistavin arvosanoin. Maltoin 20minuuttia istua ja odottaa nätisti lääkärin luokse pääsemistä. En haukkunut tai murissut kenellekään (en tosin harrasta niitä koskaan muutenkaan). Olin vain utelias ja innoissani ymäristöstä sekä uusista tuttavista. Lääkärisedän luona sitten hiukan jalkoja vapisutti kun jouduin pöydälle seisomaan, mutta siihenkin totuin hetkessä.

Itse pistäminen meni ohi ilman, että edes huomasin. Tohtori kaivoi jostain salaisesta pussukasta nenäni eteen kasan pieniä herkkupaloja ja niitä hotkiessa en välittänyt tippaakaan niskaani isketystä neulasta. Lekuri tarkisti minut läpikotaisin ja sekin oli helppo homma. En tosin yhtään pidä siitä, että kuonooni kosketaan. Emäntä on kyllä yrittänyt opettaa minua tottumaan siihen värkkäämällä naamani kanssa päivittäin ja tarkistamalla hampaat jatkuvasti, mutta minä en vain tykkää! Terveen paperit tuli siis ja olen kuulemma kehittynyt oikein sopusuhtaisesti ja esimerkillisesti.

Viikko sitten jouduin aikamoiseen koetukseen kun olin hoidossa ensimmäistä kertaa! Isäntäväki lähti risteilylle, joten he kutsuivat Sanna-tädin vahtimaan minua pariksi yöksi. Pidän Sannasta valtavasti ja aika hurahti ohi leikkiessä. Sain olla kotonani, joten nukuin ja söin hoitotätini mielestä oikein hyvin. Heti kun emäntä ja isäntä tulivat kotiin pääsinkin sitten Neptunuksen luokse käymään. Oli Iiro-sedän syntymäpäivät ja pääsin tutustumaan osaan hänen perheestään. Valloittava luonteeni ja hurmaava ulkonäköni tepsi taas ja sain paljon ihailijoita! Pääasiassa keskityin kuitenkin Nepun kiusaamiseen.

Emäntä oli erittäin tyytyväinen nähdessään miten paljon leikkimisemme on Nepparin kanssa kehittynyt. Aikamoista Daavid/Goljat painia homma vieläkin osittain on, mutta minun ei tarvitse kuin ihan pikkasen vingahtaa niin Neptunus päästää välittömästi irti ja hyppää loitommalle. Eikä aihetta itkemiseen kyllä tullut. Kuolasimme ja nakertelimme toisiamme sulassa sovussa.

Ruotsista isäntäväki toi minulle violetin Hello Kitty huivin, jota olen pitänyt kaulassani siitä lähtien. Emäntä ajatteli sillä korvata pikkuhousunsa, joita olin ottanut tavaksi kaivaa esille pyykkikopasta. Jotenkin aina onnistuin saamaan ne kaulani ympärille ja pidin "koruistani" valtavasti. En olisi halunnut luopua niistä! Mutta nyt kun minulla on oma huivi ovat stringit jääneet koppaan.

Olen myös päässyt tällä viikolla Tornadon ja Dinan kanssa peuhaamaan. Toro ärisee epävarmana ja pakoilee minua sisällä. Ulkona kuitenkin intoudumme molempia valtavasti tyydyttävään juoksukisaan, jonka tosin vielä aina häviän, mutta taitoni kehittyvät kovaa vauhtia. Dina on jo sen verran vanha, että ei jaksa turhan paljon peuhata ja menettää hermonsa jos näykin häntä liikaa. Dina onkin ainoa koko koiraporukasta, joka osoittaa minulle kaapin paikan. Hän tekee sen kuitenkin emomaisella jämäkkyydellä, satuttamatta minua koskaan. Emännästä on vain hyvä, että joku pistää minulle pikkuisen takaisin, jotta en kuvittele voivani hyppiä ihan kenen tahansa hännällisen niskaan ilman mitään seuraumuksia.

Tällä hetkellä en pelkääkään ketään enkä mitään. Hämmennyn uusista pakoista ja tilanteista, mutta ihmisiä, koiria tai muita eläimiä en osaa pelätä. Hypin ja kiipeän missä vain ja jos jotain säikähdänkin niin muutaman kerran kokeilun jälkeen en ole enää moksiskaan. Emännän mielestä minulta puuttuu itsesuojeluvaisto, mutta olen vain utelias ja avoin tytteli. Ensi viikolla emäntä on suunnitellut vievänsä minut tallille hevosia katsomaan, saa nähdä josko silloin vihdoin pikkusen alkaisi kokoero jalkoja vapisuttamaan.

Olen nyt jo yli kymmenkiloinen, 14-viikkoinen neitokainen. Osaan käskystä tulla luokse, istua, hypätä, noutaa lelun, mutta paikka on vain ihan liian vaikea konsepti hallittavaksi. Miksi ihmeessä haluaisin pysähtyä? Olen ikiliikkuja, aina menossa ja tekemässä. Vihaan olla paikoillani. Paikka, paikka, paikka! Koko ajan pitäisi malttaa odottaa! Kuulen sanaa paikka melkein yhtä paljon kuin sanaa ei! Ja noudatan niitä välillä ihan yhtä hyvin.

Kehitykseni on kuitenkin ollut hurja ja emäntä hykertelee tyytyväisyyttä. Kun vielä ikenet lakkaisivat kutisemasta ja niiden aiheuttama puruvimma hieman laantuu, hänellä tuskin on enää mitään valitettavaa. Nyt hän ei jostain syystä ymmärrä miksi on niin tarpeellista pureskella kaikki johdot, mitä vain löydän, palasiksi ja tuhota kenkiä ja vaatteita enenmmän kuin isäntäväki ehtii ostaa uusia. Possunkorvakin loppuu aina kesken niin onhan sitä pakko jotain suuhun panna!

THE FANTASTIC 4

Ylä- ja alamäissä

21.3.2010 Helsinki

Taas on viikko vierähtänyt. Emäntä palasi töihin kolmeksi päiväksi vain tullakseen sairaalan kautta kotiin. Nyt hän on taas maannut vaan sängyssä kuin mätä lahna ja ainoastaan isännästä on ollut minulle seuraa. Saisi emäntä jo parantua niin pääsisimme kunnolla temmeltämään!

Noh, onneksi tässä on ehtinyt kenkiä tuhota. Muutamat nahkasaappaat ja avokkaat on syöty, lenkkarit ovat puolitiessä ja muutamat vaatteetkin olen saanut hajalle. Nyt viikonloppuna olen molempina päivinä päässyt uusimaan koiratreffini "lauman" kanssa. Lauantaina reihuin Tornadon ja Dinan kanssa, tänään mukana härdellissä oli myös Neptunus. Tulemme kaikki yhä enenevässä määrin hyvin toimeen. Torokin alkaa arvostaa minua leikkitoverina kasvettuaan itse läpi lähes koko pentuikänsä ilman kunnon remukaveria. Noh, nyt hän tulee näkemään minua kyllästymiseen asti!

Sain myös emännältä lahjaksi valtavan suuren nallen! Nallukka ryösti sydämeni samantien ja olen raahannut sitä innoissani makuuhuoneen (pesäluola) ja olohuoneen (matto on aarrearkkuni) väliä. Harjoittelen sen kanssa painimista, jotta voin pian antaa könöön laumalleni! Vielä olen se heikoin lenkki ja välillä ihmiset joutuvat puuttumaan peliin kun kaikki kolme käyvät yht aikaa päälle. Mutta jahka voimani ja kokoni kasvavat katsotaan sitten kuka on alfa ja kuka omega!

Tuija-täti otti vähän videokuvaakin peuhaamisestamme, sen pätkän toivottavasti emäntä onnistuu jossain vaiheessa tänne laittamaan. Tässä nyt kuitenkin ensin muutama kuva loistavasta leikkipäivästäni!

Kolmekuukautispäivä

15.3.2010 Helsinki

Täytän tänään kolme kuukautta! Kaksitoista viikkoa on nyt kulunut siitä kun tupsahdin lumihankeen kuin kauneinkin joulun ihme. Ehkä juuri tuon ensikokemuksen takia lumi on elämäni suurin rakkaus ja olin aivan murtunut kun kinokset alkoivat sulaa. Mikään ei ole niin ihanaa kuin pehmeä pakkashanki! Olenkin varmaan niitä harvoja suomen asukkeja, joka juhli kun pakkaset palasivat ja luntakin tuprutti lisää. Rakastan olla ulkona ja pyöriä valkoisessa puuterissa. En pidä yhtään sulista kävelyteistä, lammikoista tai hiekasta tassujeni alla. Vierastan asvalttia enkä haluaisi kävellä missään, minkä päällä ei ole lumipeitettä.

Tänään olemme emännän kanssa peuhanneet pihalla, jossa pääsin harrastamaan lempileikkejäni. Kinoksissa kiipeily, hangessa sukeltelu ja jäällä juoksentelu ovat nyt tietenkin niitä lemppareita. Intoudun myös jokaisesta risusta, lehdestä ja roskasta, joka tulee vastaan. Tänään onnistuin löytämään ihan kunnollisen kepinkin! Sitä heitellessä ja ympäriinsä pyrähdellessä oli mahdottoman mukavaa!

Tänään on kuitenkin ollut huomattavasti rauhallisempi päivä kuin eilen. Pääsin nimittäin niille emännän suunnittelemille koiratreffeille! Treffini Tornadon kanssa laajenivat tosin koko "lauman" kohtaamiseksi, nimittäin paikalla olivat myös Neptunus-hovawart ja Dina-täti, johon pääsin tutustumaan ihka ensimmäistä kertaa! Juoksentelin ensin Toron kanssa sisällä ja sitten ulkona. Jäin pahasti jälkeen erityisesti pihalla, vauhtini ei riittänyt lainkaan pysyttelemään hulivilipojan perässä. Yritin ovelasti oikoa reittejä ja näin päästä niskanpäälle, mutta Toropainen oli aivan liian vikkelä.

Emäntä kuitenkin ilahtui vieressä seuratessaan siitä, että olen hurjasti kehittynyt. Refleksini ovat paljon nopeammat, liikkeeni huomattavasti jäntevämmät ja kehon kontrolli selkeästi jo siirtymässä pentumaisesta haparoinnista varmoihin otteisiin. En myöskään mahdu enää luikahtamaan Toron vatsan ali! Noh, onhan tuota painoakin minulla jo 8,5kiloa ja tassujen koosta päätellen minusta kasvaa vielä iso tyttö. Näytän tällä hetkellä ehkä vähän venytetyltä, kiitos pitkän kroppani ja laihojen jalkojeni, mutta kyllä minusta vielä kaunotar kuoriutuu.

Leikittyäni aikani Tornadon kanssa, jolla meni jo hermot piraijamaiseen näykkimiseeni ja herpaantumattomaan jahtailuuni, pääsin viihdyttämään Neptunusta. Hänen vatsansa ali mahdun vielä ihan hyvin juoksemaan. Alkuhaparoinnin jälkeen löysimme myös yhteisen sävelen leikkeihin. Nepu heittäytyi kanssani lattialle ja narskutteli korviani ja niskaani, mutta antoi minun myös temmeltää hänen päällään, allaan, ihan miten vaan. Jatkuva näykkimiseni ja kiusaamiseni oli välillä käydä liian ärsyttäväksi, mutta Tuija-täti valvoi Nepua tiukan katseen alla, jolloin suuren suuri ystäväni joutui leikkimään nätisti.

Ihastuin suunnattomasti Nepuun leikkitoverina. Suuresta koostaan huolimatta hänellä on lempeä luonne ja vaikka otteet ovat välillä vielä liian rajut näin pienen tytön kanssa, en saanut millään tarpeekseni Neptunuksen seurasta. Vain Dina osasi olla vieläkin kiinnostavampi. Uskon myös, että tunne oli molemminpuolinen. Dina kun on tunnettu rakkaudestaan pentuihin ja osoitti sen myös minua kohtaan.

Nähdessään minut ensimmäisen kerran Tinttaran korvat nousivat tiukasti sivuttain pystyyn kuin jäniksellä ja kun hänen annettiin tutustua minuun oli riemu rajaton. Välillä näytti siltä kuin narttu ei olisi nahoissaan pysynyt onnen ollessa niin suuren suuri. Äidillisille vaistoilleen uskollisena Dina osasi leikkiä kanssani ja helliä minua, mutta näytti myös selkeästi kaapin paikan. Yhtään liikaa voimaa ei käytetty ja hampaita väläytettiin vain opettavaisena varoituksena siitä, missä raja menee. Emäntä ei olisi voinut olla tyytyväisempi ensitapaamisestamme ja odottaa ainakin yhtä innolla seuraavaa leikkikertaamme kuin minä!

Matokuuri on takana ja rokotukset odottavat. Ne kuulemma ovat pakollinen osa kolmen kuukauden rajapyykkiä enkä yhtään tiedä mitä odottaa. Olen niin ihmisrakas, että emäntä epäilee rokotuksen menevän hyvin niin kauan kunhan saan pusutella jotakuta ihmistä ja olla sylissä. Kerronkin sitten ensi kerralla oliko hän oikeassa vai ei.

Iso tyttö

11.3.2010 Helsinki

Viimeisin viikko ja risat on kulunut kuollettavan hitaasti! Ensin emäntä oli koko ajan töissä ja kävi vain nukkumassa kotona, ja sitten hän yhtäkkiä jäikin kokonaan kotiin, mutta pysyi siltikin vaan sängyssä koko ajan! En voinut mitenkään ymmärtää, että hän oli kipeä, eikä kyennyt leikkimään kanssani. Päivästä toiseen tylsääkin tylsempää huomion kerjäämistä kun kuumeileva emäntä jaksoi tuskin päätä tyynyltä nostaa! Hirvitys miten oli kauheaa olla toimettomana!

Onneksi isäntä tuli myöhään iltaisin kotiin leikkimään kanssani, mutta oli se silti ihan liian vähän! Kun emäntä vihdoin alkoi toipumaan hän jostain syystä järkyttyi. Minähän olin vain laittanut kämpän täyteen kaaokseen turhautumista purkaessa, tuhonnut ja riehunut minkä vaan olin ehtinyt. Enkä totellut enää komentoja, olin autuaasti ne unhoittanut sillä aikaa kun emännän ääni oli kateissa. Nyt ollaankin sitten kaksi päivää kerrattu, että kukahan se pomo onkaan?

Minä olen kyllä mielestäni niin iso tyttö jo, että saan tasan tarkkaan päättää mitä teen ja minne menen. Miksi ihmeessä minua ei enää päästetä vapaaksi? Entäs sitten jos en enää tule luokse kun kutsutaan? Ja mikä ihmeen juttu se nyt on, että remmissä pitää kulkea sinne minne emäntä ohjaa. Ei, mieluummin isken nelijalkajarrut pohjaan ja väännän väkisin omaan suuntaani. Saatan myös heittäytyä ilman mitään ilmeistä syytä ulisten istumaan kun en vaan halua, viitsi tai jaksa. Emäntä on ollut tästä kaikesta hämillään ja tullut lopulta siihen tulokseen, että taidan olla teini-iässä.

Eilen kävimme lemmikkikaupassa pitkästä aikaa ja emäntä ihmetteli miksi käyttäydyin niin arasti, melkein pelokkaasti. Hän päätteli, että olen varmaan ollut vain liian kauan kotona, sillä ihmisten kanssa olin ihan yhtä rakastava kuin ennenkin. No meneehän sitä vähemmästäkin pasmat sekaisin kun ensin juostaan koko ajan jossain ja sitten ei mennä minnekään! Tänään emäntä kutsuikin ihanan Sanna-tädin sitten käymään, joka urhoollisesti tuli paikalle, vaikkei emäntä ole vielä täysin terve. Voi että miten ihanaa oli temmeltää tädin kanssa ja olla huomion keskipisteenä! Huomenna vuorostaan on kutsun saanut Pami-täti ja viikonlopuksi minulle on suunnitteilla treffit Tornado-snautserin kanssa. Emäntä on päättänyt lisätä virikkeitäni ja koulutustani roimasti, jottei orastava teini-ikäni vaan pääse valloilleen.

10 viikkoa

2.3.2010 Helsinki

Olen nyt 10 viikkoa vanha! Aika on kulunut hurjan vauhdikkaasti ja emäntäni voi tuskin uskoa kuinka paljon ikää onkaan ehtinyt jo kertyä pikku tytölleen. Iän myötä olen saanut lisää jääräpäisyyttä mutta myös hellyyttä. Aina kun isäntäväki tulee kotiin haluan kiivetä jomman kumman syliin ja hirmuisen pusutteluvimman jälkeen vain maata siinä tuhisemassa. Emäntä nauraa, että olen oikea sylivauva ja ihmettelee miten mahtaa käydä kunhan tästä vielä suuremmaksi kasvan.

Kasvupyrähdys onkin tässä tullut ja emännän varovaisen arvion mukaan olen melkein tuplaten isompi kuin pari viikkoa sitten. Itse en usko, että olen ihan niin suuren suuri, mutta kyllä tässä jo paljon paremmin sohvan ja pöydän reunoille yltää. Tuskinpa kestää enää kauan, että opin hyppäämään ylöspäin. Motoriikkani on tässä kehittynyt huomattavasti kasvamisen ohella. Ensimmäistä kertaa eilen opettelimme menemään portaita alaspäin ja emännän suureksi riemuksi tajusin homman jo kahden ensimmäisen askelman jälkeen. Ylöspäin tullaan jo tasaisella varmuudella ja lumikinoksissakin kiipeillään ilman minkäänlaista epäröintiä.

Ihmisiä kohtaan olen aivan yhtä rakastava kuin ennenkin. Emäntä suunnittelee vievänsä minut joku päivä työpaikalleen tutustumaan uuteen ympäristöön, jotta näkee miten reagoin väenpaljouteen mahdollisimman oudossa paikassa. Tähän mennessä olen tavannut ihmisiä vain kadulla, pihalla, kotona tai isovanhemmilla. Ne kohtaamiset menevät täyden kympin arvosanoin, joten luotan siihen, että todistan olevani ihmisrakas ihan missä tahansa tilanteessa.

Isovanhemmilla pääsinkin tutustumaan paremmin Tornadoon, keskikokoiseen snautseriin. Emäntä oli kauhean huolissaan tapaamisestamme, sillä Toro on vasta kaksivuotias ja aikamoinen rasavilli riehuja. Poika oli itse pentuna täystuho riiviö, jolta muut koirat eivät saaneet hetkeäkään rauhaa. Olikin siis kohtalon ivaa, että Toro antoi minun tehdä mitä vain (nakertaa nilkoista, kiskoa hännästä, pureskella korvista...) eikä itse uskaltanut käyttää rajuja otteita lainkaan. Uusi ystäväni juoksi minua pakoon kun oikein innostuin käyttämään naskalihampaitani, mutta kun minä lopetin takaa-ajon Toro kääntyi heti kannoillaan ja lähti perääni. Tästä seurasikin monen tunnin juoksentelut ja peuhaamiset, joiden jälkeen kotona sammuin kuin tukki pitkille yöunille.

Perheen koirista vain Dina-narttu on enää esittelemättä minulle, kaikkien muiden kanssa tulen loistavasti toimeen (vaikka Neptunus-setä onkin hiukan liian iso leikkikaverikseni vielä). Kunhan olen saanut madotuksen (tällä viikolla emäntä uhkasi sen minulle antaa) ja sitten kahden viikon päästä rokotukset pääsen Dinaankin tutustumaan. Odotan sitä innolla sillä Dina on tunnettu pentu-rakkaudestaan ja suuresta hoivausvietistään. Jos kaikki menee yhtä hyvin kuin muiden perheenjäsenten kesken saamme pian rellestää keskenämme joka viikonloppu pienenä laumana - sitäpä vasta innolla odotankin!