Kevätmielellä

Maaliskuu 2011 Vantaa

Tämä kuukausi on taas huristellut ohi huimaa vauhtia. Leudompien säiden myötä emännät ovat vieneet minua ja kämppistäni kunnon metsäreissuille, joissa olemme saaneet kylpeä lumessa sekä auringonvalossa.


Otamme kaiken ilon irti toistemme seurasta Kharonin kanssa, painimme ja riekumme kuin hullut nartut konsanaan. Nyt onkin syytä ottaa kaikki ilo irti, sillä Kartsan lähdön päivä lähenee kovaa tahtia. Jo ensi kuun puolessa välissä joudumme sanomaan heippa hei toisillemme kämppisten muuttaessa uuteen, omaan kotiin.


Vielä on kuitenkin pari viikkoa aikaa temmeltää! Olemmekin jo aikamoinen parivaljakko, ja saa nähdä kuinka pärjään ilman rakasta Karkkiani. Kenen kanssa sitten juoksen ja törmäilen?


Maaliskuun olemme olleet lumikenttien sankareita! Lumihanget eivät ole mikään vastustaja Kharonin pitkille suden säärille. Minä sen sijaan harrastan yhä edelleen delfiini-leikkejä sukellellen kinoksissa kuin musta pyöriäinen.


Myös mäntymetsän salaisuudet ovat olleet seikkailuissamme mukana. Kaikki karvaiset asukit, kuten oravat, jänikset ja ketut, kiinnostaisivat meitä kovasti, mutta joudumme tyytymään vain katseluun - emännät kun eivät päästä meitä harrastamaan metsästystä.


Tehotytöt ovat haastaneet emäntänsä villeydellään ja minäkin olen joutunut kovempaan komennukseen kuin tavallista. Käytöstapani ovat kyllä ehkä hiukan unohtuneet kämppikseni seurassa ja palautus maanpinnalle on silloin tällöin osunut kohdalle. Olen oppinut Kharonilta hurjasti itseluottamusta, ja vahtimista. Tositilanteessa liimaudun Karkin kylkeen ja tukeudun häneen kuin isosiskoon.





Kartsakin tuntuu nauttineen ajastaan luonani. Toisin kuin kumppaninsa Neptunuksen kanssa, Kharon on nyt saanut olla pomo. Hänen ei ole myöskään tarvinnut kertaakaan tapella, sillä minä väistän moisia konflikteja. Minusta kaikkien pitäisi olla kaikkien kavereita - ja jos joku muu nyt haluaa olla pomo niin siitä vaan. Kunhan minä saan leikkiä ja olla kaikessa mukana, en voisi olla onnellisempi

Pakkaspäiviä

Helmikuu 2011 Vantaa

Pääkaupunkiseutu sai helmikuussa osakseen lähemmäs -30 asteen pakkaset. Se ei kuitenkaan tehotyttöjen vauhtia hidastanut. Siinä missä emännät joutuivat välillä vetämään lenkin lyhyeksi, jotteivät tassumme tai nenumme jäätyneet, minä ja Kharon emme koskaan olisi malttaneet jättää leikkiä kesken. Rakastamme yhteisiä reippailujamme läheisissä metsissä ja lenkkipoluilla!

Valituilla alueilla emännät päästävät meidät vapaiksi ja otammekin sitten mittaa toisistamme! Valitettavasti Kartsan koivet ovat huomattavasti pidemmät kuin minun ja joskus on käytettävä sääntöjenvastaisia konsteja pysyäkseni vauhdissa mukana.

Joskus alkaa oikein kunnolla ärsyttämään kun Karkki kirmaa minulta karkuun ja sellainen johtaa useimmiten yllätyshyökkäykseen!

Kharon on kuitenkin aikamoinen susi, eikä mikään helpoin vastustaja! Hän ei myöskään pelkää painia vaan käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Mamma on ylpeä siitä miten pelottomasti käyn leikkitaistoon itseäni suuremman ja vahvemman nartun kanssa. En osaa pelätä ollenkaan.

Ja koska kämppikselläni on puolellaan luonnon suomat edut, minä turvaudun kylmän ovelasti sikamaisiin temppuihin. Riipun poskessa, revin korvia, puren takalistoon tai nappaan suoraan kiinni häntään!

On kuitenkin aivan sama miten paljon riekumme ja otamme toisistamme mittaa, molemmat meistä tietävät sen näkymättömän rajan, jonka yli ei mennä. Homma ei toisin sanottuna koskaan karkaa lapasesta, vaan leukojen louskutuksen, hampaiden välkäyttelyn ja tassulämäsyjen jälkeen olemme yhä mitä parhaimmat ystävät.

Kun pahimmat energiat on purettu painin ja juoksun merkeissä, jaamme toistemme kanssa jopa sen kaikkein rakkaimman huvituksemme - kepit! Tuija-tädin mukaan Kharon ei ole koskaan ollut suostuvainen leikkimään kenenkään kanssa metsän aarteilla, mutta jotenkin minä olen niin epäagressiivinen ja sopuisa, että tämäkin leikki luonnistuu meiltä.

Se, että minä kannan rakkaimmat leluni ja suurimmat keppini Kharonille, kertoo puolestaan siitä, miten onnellinen olen Karkki-kaveristani. Jos se olisi minusta kiinni, Kharon ei koskaan muuttaisi pois luotamme.

Kämppis

8.2.2011 Vantaa

Helmikuu on lähtenyt liikkeelle vallan odottamattomissa merkeissä, saimme nimittäin yllättäen kämppiksiä! Rutinoitunut arki pyörähti päälaelleen kun Tuija-täti ja Kharon muuttivat hetkellisesti luoksemme asumaan.


Tylsän yksikseen elelyn jälkeen voitte vain kuvitella kuinka hyperonnellinen olen ollut Kharonin seurasta! Enää minun ei tarvitse tuhista yksikseni sängyn alla Emännän pitkien työpäivien ajan vaan voin purkaa energiaani cocktaili Karkkiin.


Kharon oli aluksi ADHD-tapaus, ihan häkeltynyt uudesta paikasta ja äkillisestä muutoksesta. Minut hän otti vastaan samalla tavalla kuin ennenkin, osoittamalla kaapinpaikan samantien ja sitten heittäytymällä riehakkaisiin leikkeihin. Minua ei nartun dominointi haittaa, annan toisten pomotella ihan rauhassa - minua kiinnostaa vain leikkiminen. Meillä synkkaakin Kartsan kanssa erinomaisesti kun minun mieleeni ei edes juolahtaisi haastaa riitaa eikä Kharonkaan rupea tappelemaan kun en kerta pistä vastaan.


Kaikkein räväkimmät leikit olemme saaneet aikaiseksi paperirullasta. Koska kumpikaan meistä kun ei loppupeleissä tykkää jakaa aarteitaan ja molemmat tietysti narttumaisen jääräpäisesti uskovat olevansa oikeassa, saattavat kuonot mennä kurttuun ja murinat päästä harjoitukseen. Tosin minä en välillä oikein ymmärrä mitä ihmettä se Kharonin ärinä merkitsee. Jos haluan paperirullan takaisin, hyppään vaikka pää edellä kivikkoon (tai otan lelun takaisin itselleni suoraan toisen suusta).


Hurjan kivaa meillä on ollut tässä pari päivää. Suurin villeytemme on Emännän onneksi jo laskenut ja osaamme jopa hetkellisesti rauhoittuakin - välillä. Valtaosa ajasta kuluu kuitenkin ympäri ämpäri peuhaamiseen. Suurimpana näyttämönä leikeillemme toimii tietysti läheinen metsä, jossa voimme kunnolla purkaa energiaa, mutta kotona se on sohva, joka valloitetaan kahden hurtan voimin.


Uusi kämppikseni tuo luonteestani ilmi myös vallan uusia puolia. Periksiantamattomuutta, itsepäisyyttä, luottamusta, joustavuutta ja ennen kaikkea aivan hulvattomia ilmeitä ja ääniä.


Vaikka otamme kaiken irti Kharonin kanssa yhteisestä ajastamme, on kotona tosiaan nyt kaksi emäntää. Siinä missä Mamma on pitänyt minulle aikaisemmin jokseenkin pehmeää, vaikkakin määrätietoista kuria, Kharonin ilmestyminen on korottanut panoksia ja Tuija-täti viimeistään pistää meidät kuriin, jos homma meinaa lähteä lapasesta.

Hauvat tahtoo pitää hauskaa!

28.1.2011 Helsinki/Vantaa

Emäntä päätti yrittää valokuvata kuuluisia pihaleikkejämme Toron ja Dinan kanssa. Sattui sopivasti olemaan kirkas, kuutamoinen iltapäivä, joten muutama kelvollinen räpsäisy olisi nyt tässä esillä.




Ensimmäisenähän kaverit tietysti ottavat minusta mittaa - minä kun olen se "tunkeilija" joka ilmestyy paikalle kahdesti viikossa. Kaapin paikka esitetään ensimmäisenä, ennen kuin olen taas laumassa sisällä.


Hyvin nopeasti painopiste kuitenkin vaihtuu ja se on Tornado, joka saa olla "kani" kun me tytöt jahtaamme!


Herra Kanille annetaan välillä kovaakin kyytiä.


...mutta Tornado on nimensä mukaisesti aikasta vikkelä.


Vain häntäkarvat jäävät hampaisiin kun Toropainen porhaltaa menemään.


Dina jättäytyykin helposti varmistajan paikalle ja antaa minun hoitaa vaativimman jahtauksen.


Vaikka olenkin yhä edelleen kyltymätön leikeissäni, saa se Toro välillä hengähtääkin.


Täytyyhän sitä säästää aikaa tyttöjen jutuille.

Emäntä meni takaisin töihin tällä viikolla kolmeksi päiväksi ja minä jouduin opettelemaan yksinoloon pitkästä aikaa. Mammaa vähän huolestutti, että kuinkahan kulutan aikani hänen poissaollessaan, mutta yllätin hänet positiivisesti - mitään ei ollut tuhottu ja kotona odotti ilosta pursuava karvatassu. Viikonloppukin tuli onneksi nopeasti, joten pääsen taas aivan kohta laumani tykö purkamaan energiaa!

Tänään sattui muuten sellainen aivan kammottava asia, että minä jouduin suihkuun!

Vihaan suihkua! Välttelen sitä kuin ruttoa konsanaan. Osaan toki seisoa aloillani ja tehdä niin kuin käsketään pesuhuoneessakin, mutta pysyn jähmettyneenä, kamalaan kohtalooni alistuneena, korvat luimussa, koko toimituksen ajan. Syy siihen MIKSI Mamma pakotti minut tähän koettelemukseen, oli siinä, että aamulla sattui pieni haaveri. Emännän maittava pekoniaamupala putosi suoraan niskaani ja tahrasi koko selkämykseni ihraan. Sehän ei pyyhkien lähtenyt vaan illalla minua odotti kylpy.

Palkinnoksi reippaudestani sain (en valitettavasti sitä pekonia) mehevän possunkorvan! Jonka hotkaisinkin parempiin suihin nopeammin kuin Emäntä ehti kameraa kaivaa esille.

Halvat huvit

15.1.2011 Vantaa

Tammikuu on jo puolessa välissä ja minä olen saanut Emännän kotiin kainalooni! Mamma oli leikkauksessa viikko sitten ja on siitä lähtien ollut seuranani kotona. Tai ei hänestä kyllä seuraksi ole! Onneksi joka päivä on käynyt joko sukulaisia tai ystäviä piipahtamassa ja he sentään ovat jaksaneet peuhata kanssani. Lenkeilläkin joudun itse viihdyttämään itseäni, mikä Emännän onneksi luonnistuu vallan mainiosti - kiitos lumen ja puista pudonneiden oksien!

Vielä viikon vietämme Mamman kanssa laatuaikaa kotona ennen kuin hän menee takaisin töihin. Saattaapi olla, että saan vieroitusoireita kun yhtäkkiä joudunkin olemaan taas yksin! Nyt kuitenkin kyhnäilemme tyytyväisenä toistemme kyljessä ja jos lykästää niin saatan jopa tänään päästä taas Dinan ja Toron luokse peuhaamaan!

Tässä vielä vähän kuvia talvisesta temmellyksestäni.

Perhejuhlaa

Vuodenvaihde 2011 Helsinki

Se onkin sitten uusi vuosi ja uudet kujeet! Vietin 2010 viimeiset ja 2011 ensimmäiset päivät isovanhempien luona. 30.päivä joulukuuta olin mamman kanssa yöllisellä lenkillämme, kun joku testasi rakettienlaukaisupaikkaansa yhdellä kunnon räjäytyksellä, ja säikähdin sitä valtavasti! Olin iloisena kirmailemassa lumihangessa, ja joku kehtaa tulla pamauttamaan kulman taakse! Juoksin korvat luimussa vikkelään emännän jalkojen taakse ja murahtelin piilostani hetken paukautuksen suuntaan. Kun mikään ei kuitenkaan hyökännyt kimppuumme uskalsin lähteä tutkimaan ympäristöä. Tarkkailin ja vainusin, yritin paikallistaa äänen lähteen enkä irronnut kauas Emännästä, vaikka olin vapaana. Olin koko lenkin ajan levoton ja niinpä Mammaa alkoi mietityttämään kuinkahan selviän uudesta vuodesta.

Uudenvuoden aattona emäntä oli töissä, joten hän teki päätöksen passittaa minut "laumani" huomaan. Isovanhemmat, Toro ja Dina ottivat minut vastaan kuuden aikaan päivällä, eli juuri samaan aikaan kun paukkuminen alkoi. Pääsin myös tutustumaan kyläilemässä oleviin isotätiin ja isosetään (jotka olivat harmikseni jättäneet molemmat omista koiristaan Lahteen). Heidät tapani mukaan hurmasin ihmisrakkaalla, innokkaalla, uteliaalla ja suloisella luonteellani. Kaikkein parasta oli, että siinä uusia ihmisiä viihdyttäessäni ja laumani kanssa temmeltäessä en sitten pauketta pelännytkään. Edellisen illan varoituslaukaus oli ehkä hieman valmistellut minua, ja toisaalta, mitä pelättävää voisi olla kun Dina ja Toro olivat suojanani?



Emäntä oli ilahtunut välttäessään uusivuosi-traumojeni syntymisen (vaikka ensi vuonnahan sen vasta oikeasti näkee mitä jäi kummittelemaan alitajuntaan). Jospa tämä ylenpalttinen PK-seudun ilotulitusrieha olisi vaikka valmistellut minua siihen Mamman kaavailemaan luonnetestiin (sitten joskus). Emäntä oli tyytyväinen, että kykenin toimimaan sen paukautuksen jälkeen, mutta olisi vielä parempi jos en niin pitkäksi aikaa jäisi tukeutumaan häneen. Ehkäpä tällainen epävarmuus voidaan osittain lyödä iän piikkiin.

Ja toisaalta, minullehan jälkiseuraukset olivat vain mukavat! Emännän varmistelujen johdosta vietin vuoden vaihtumisen Toron kanssa painien ja Dinan kanssa suukotellen! Tornado ja minä olemme jo sen verran vanhoja kavereita, että osaamme leikkiä keskenämme juuri sillä parhaalla tavalla, josta molemmat tykkäävät! Juoksut, jahtailut, painit, ja tietysti pojan osalta selkään kiipeämiset (joista minä en ole moksiskaan, istun vain alas ja tartun karvakuonon korvaan kiinni) ovat varmaa tavaraa jokaisella reissulla. Siksi paineistunkin aivan valtavasti heti kun tiedän olevani menossa isovanhemmille (voi sitä vinkunan määrää takapenkillä). Tornadokin kuulemma kuulee automme äänen jo kaukaa ja täpinöi ovella itkien kunnes vihdoin kohtaamme.



Dina ei ole ihan yhtä riemuissaan jälleennäkemisistämme, vaikka hänkin on häntä heiluen ovella vastassa. Vanha rouva ärsyyntyy helposti minun ja Toron pennukkaista riehumisista, vaikka onkin aluksi joissain leikeissä mukana. Mieluummin Stryydel Hukka kuitenkin hypähtää sohvalle ihmisten hellittäväksi, josta minä aina välillä etsin hänet pusuteltavakseni.



Laumamme hierarkia on aivan selkeä, ja minähän olen se padan pohjimmainen. Se antaa sinänsä hiukan väärän kuvan, en nimittäin ole alistuva nöyristelijä, en vain voi sietää tappelemista. En pelkää tai matele muiden koirien edessä, mutta jos joku haluaa näyttää kaapin paikan en pistä vastaan. En voi ymmärtää miksi kukaan louskuttaisi leukojaan minulle. Minulta tuntuisi puuttuvan se osa aivoista, joka tuottaa agressiivista käyttäytymistä - tai kenties se on vain vielä pois päältä.

Lauman "iso pomo" on ikänsä ja pippurisen luonteensa puolesta Dina-san, jonka Toro antaa pomoilla kaikessa rauhassa - yleensä. Emännän veljenpojan synttäreillä uudenvuoden viikonloppuna lattialle putosi yksi viinirypäle. Yksikään meistä kolmesta koirasta ei pidä viinirypäleistä. Syljemme moisen iljetyksen heti ulos suusta. Mutta samantien kun tämä murheenkryyni vieri parketille Toro lakkasi leikkimästä kanssani ja juoksi vartioimaan "herkkua". Dina ilmestyi tietysti paikalle ja vaikka molemmat haistoivat, että kyseessä oli vetinen, kelpaamaton hedelmänpahainen, hetken toisiaan tuijotettuaan Alfa ja Beta ottivat yhteen.

Siinä vaiheessa minä pingoin sohvan taakse, otin turvavälin ja jäin ihmettelemään, että mitä pirhanaa tapahtuu. Emännän suunta oli päinvastainen ja hän retuutti tappelupukarit irti toisistaan. Kunhan rypäle oli kerätty talteen rauha palasi taas maahan ja minä kävin suukottelemassa molempia hurttia varmistaakseni, että minulle ei ainakaan oltu vihaisia. Dina antoikin minun puhdistaa hänen koko suunsa, takahampaita myöten.



Benjaminin viisivuotis-syntymäpäivät olivat tosiaan heti vuodenvaihteen jälkeen ja paikalla oli tietysti myös siskopuoli Helmi. Benin kanssa olemme ensimmäisestä päivästä asti olleet aivan ihastuneita toisiimme eikä Helminkään kanssa ole tullut yhtään mutkaa matkaan. Kyseessä on taas tapaus, jossa ei voi sanoa kumpi osapuoli on ilahtuneempi tilaisuudesta leikkiä yhdessä.



Mamma valvoo tarkkaan peuhaustuokioitamme ja lapsilla on tiukat säännöt kanssani. He eivät saa tehdä mitään perinteisiä "lasten virheitä", niin kuin pakottaa minua, huitoa millään tai vetää hännästä. Jos he jotain edellä mainituista yrittävätkin minä joko lähden pakoon, käännyn pusuttelemaan heitä tai vaihdan tylysti leikkitoveria nelijalkaiseen versioon. En tietysti heillekään ole koskaan osoittanut minkäänlaista suuttumusta, jonka takia juurikin Emäntä pitää puoliani menon alkaessa riistäytyä käsistä.



Emäntä yritti ottaa kuvaa Benistä, Helmistä ja minusta sohvalla peuhaamassa, mutta heti kun näin sen tyhmän kameran yritin livistää paikalta. Lapset olivat minua nopeampia ja Mamma sai kuin saikin jonkin sortin kuvan - jossa tosin näyttää siltä, että minua kuristetaan kahden kakaran voimin!

Siinä missä rakastan perheen lapsia ja leikin heidän kanssaan nätisti, en myöskään saa tarpeekseni perheen aikuisista. Monen päivän rellestys alkoi vaatia veroansa ja aina silloin tällöin hakeuduinkin sohvalle hellittäväksi. Lepotuokioni eivät olleet hetkeäkään tylsiä vaan rakkautta löytyi aina sieltä, minne satuin eksymään. Tällainen koiraihmisten klaani on kyllä ihana lahja aussille, joka ei mistään muusta niin paljon pidäkään kuin hellyydestä ja huomiosta.



Eritoten olen korviani myöten hulluna Tuija-tätiin ja Tommi-enoon. Olen itseasiassa niin pähkinöinä aina kun heidät näen, että heidän yllättäessä minut teen aina ilopissat (jonka takia Emäntä pitää yleensä tarkkaan huolta, että olen käynyt ulkona juuri ennen kuin kaksikko sattuu kohdalle). Parempia leikittäjiä ei olekaan kuin täti ja eno, ja minun onnekseni he pitävät minusta ainakin melkein yhtä paljon kuin minä heistä.