Hauvat tahtoo pitää hauskaa!

28.1.2011 Helsinki/Vantaa

Emäntä päätti yrittää valokuvata kuuluisia pihaleikkejämme Toron ja Dinan kanssa. Sattui sopivasti olemaan kirkas, kuutamoinen iltapäivä, joten muutama kelvollinen räpsäisy olisi nyt tässä esillä.




Ensimmäisenähän kaverit tietysti ottavat minusta mittaa - minä kun olen se "tunkeilija" joka ilmestyy paikalle kahdesti viikossa. Kaapin paikka esitetään ensimmäisenä, ennen kuin olen taas laumassa sisällä.


Hyvin nopeasti painopiste kuitenkin vaihtuu ja se on Tornado, joka saa olla "kani" kun me tytöt jahtaamme!


Herra Kanille annetaan välillä kovaakin kyytiä.


...mutta Tornado on nimensä mukaisesti aikasta vikkelä.


Vain häntäkarvat jäävät hampaisiin kun Toropainen porhaltaa menemään.


Dina jättäytyykin helposti varmistajan paikalle ja antaa minun hoitaa vaativimman jahtauksen.


Vaikka olenkin yhä edelleen kyltymätön leikeissäni, saa se Toro välillä hengähtääkin.


Täytyyhän sitä säästää aikaa tyttöjen jutuille.

Emäntä meni takaisin töihin tällä viikolla kolmeksi päiväksi ja minä jouduin opettelemaan yksinoloon pitkästä aikaa. Mammaa vähän huolestutti, että kuinkahan kulutan aikani hänen poissaollessaan, mutta yllätin hänet positiivisesti - mitään ei ollut tuhottu ja kotona odotti ilosta pursuava karvatassu. Viikonloppukin tuli onneksi nopeasti, joten pääsen taas aivan kohta laumani tykö purkamaan energiaa!

Tänään sattui muuten sellainen aivan kammottava asia, että minä jouduin suihkuun!

Vihaan suihkua! Välttelen sitä kuin ruttoa konsanaan. Osaan toki seisoa aloillani ja tehdä niin kuin käsketään pesuhuoneessakin, mutta pysyn jähmettyneenä, kamalaan kohtalooni alistuneena, korvat luimussa, koko toimituksen ajan. Syy siihen MIKSI Mamma pakotti minut tähän koettelemukseen, oli siinä, että aamulla sattui pieni haaveri. Emännän maittava pekoniaamupala putosi suoraan niskaani ja tahrasi koko selkämykseni ihraan. Sehän ei pyyhkien lähtenyt vaan illalla minua odotti kylpy.

Palkinnoksi reippaudestani sain (en valitettavasti sitä pekonia) mehevän possunkorvan! Jonka hotkaisinkin parempiin suihin nopeammin kuin Emäntä ehti kameraa kaivaa esille.

Halvat huvit

15.1.2011 Vantaa

Tammikuu on jo puolessa välissä ja minä olen saanut Emännän kotiin kainalooni! Mamma oli leikkauksessa viikko sitten ja on siitä lähtien ollut seuranani kotona. Tai ei hänestä kyllä seuraksi ole! Onneksi joka päivä on käynyt joko sukulaisia tai ystäviä piipahtamassa ja he sentään ovat jaksaneet peuhata kanssani. Lenkeilläkin joudun itse viihdyttämään itseäni, mikä Emännän onneksi luonnistuu vallan mainiosti - kiitos lumen ja puista pudonneiden oksien!

Vielä viikon vietämme Mamman kanssa laatuaikaa kotona ennen kuin hän menee takaisin töihin. Saattaapi olla, että saan vieroitusoireita kun yhtäkkiä joudunkin olemaan taas yksin! Nyt kuitenkin kyhnäilemme tyytyväisenä toistemme kyljessä ja jos lykästää niin saatan jopa tänään päästä taas Dinan ja Toron luokse peuhaamaan!

Tässä vielä vähän kuvia talvisesta temmellyksestäni.

Perhejuhlaa

Vuodenvaihde 2011 Helsinki

Se onkin sitten uusi vuosi ja uudet kujeet! Vietin 2010 viimeiset ja 2011 ensimmäiset päivät isovanhempien luona. 30.päivä joulukuuta olin mamman kanssa yöllisellä lenkillämme, kun joku testasi rakettienlaukaisupaikkaansa yhdellä kunnon räjäytyksellä, ja säikähdin sitä valtavasti! Olin iloisena kirmailemassa lumihangessa, ja joku kehtaa tulla pamauttamaan kulman taakse! Juoksin korvat luimussa vikkelään emännän jalkojen taakse ja murahtelin piilostani hetken paukautuksen suuntaan. Kun mikään ei kuitenkaan hyökännyt kimppuumme uskalsin lähteä tutkimaan ympäristöä. Tarkkailin ja vainusin, yritin paikallistaa äänen lähteen enkä irronnut kauas Emännästä, vaikka olin vapaana. Olin koko lenkin ajan levoton ja niinpä Mammaa alkoi mietityttämään kuinkahan selviän uudesta vuodesta.

Uudenvuoden aattona emäntä oli töissä, joten hän teki päätöksen passittaa minut "laumani" huomaan. Isovanhemmat, Toro ja Dina ottivat minut vastaan kuuden aikaan päivällä, eli juuri samaan aikaan kun paukkuminen alkoi. Pääsin myös tutustumaan kyläilemässä oleviin isotätiin ja isosetään (jotka olivat harmikseni jättäneet molemmat omista koiristaan Lahteen). Heidät tapani mukaan hurmasin ihmisrakkaalla, innokkaalla, uteliaalla ja suloisella luonteellani. Kaikkein parasta oli, että siinä uusia ihmisiä viihdyttäessäni ja laumani kanssa temmeltäessä en sitten pauketta pelännytkään. Edellisen illan varoituslaukaus oli ehkä hieman valmistellut minua, ja toisaalta, mitä pelättävää voisi olla kun Dina ja Toro olivat suojanani?



Emäntä oli ilahtunut välttäessään uusivuosi-traumojeni syntymisen (vaikka ensi vuonnahan sen vasta oikeasti näkee mitä jäi kummittelemaan alitajuntaan). Jospa tämä ylenpalttinen PK-seudun ilotulitusrieha olisi vaikka valmistellut minua siihen Mamman kaavailemaan luonnetestiin (sitten joskus). Emäntä oli tyytyväinen, että kykenin toimimaan sen paukautuksen jälkeen, mutta olisi vielä parempi jos en niin pitkäksi aikaa jäisi tukeutumaan häneen. Ehkäpä tällainen epävarmuus voidaan osittain lyödä iän piikkiin.

Ja toisaalta, minullehan jälkiseuraukset olivat vain mukavat! Emännän varmistelujen johdosta vietin vuoden vaihtumisen Toron kanssa painien ja Dinan kanssa suukotellen! Tornado ja minä olemme jo sen verran vanhoja kavereita, että osaamme leikkiä keskenämme juuri sillä parhaalla tavalla, josta molemmat tykkäävät! Juoksut, jahtailut, painit, ja tietysti pojan osalta selkään kiipeämiset (joista minä en ole moksiskaan, istun vain alas ja tartun karvakuonon korvaan kiinni) ovat varmaa tavaraa jokaisella reissulla. Siksi paineistunkin aivan valtavasti heti kun tiedän olevani menossa isovanhemmille (voi sitä vinkunan määrää takapenkillä). Tornadokin kuulemma kuulee automme äänen jo kaukaa ja täpinöi ovella itkien kunnes vihdoin kohtaamme.



Dina ei ole ihan yhtä riemuissaan jälleennäkemisistämme, vaikka hänkin on häntä heiluen ovella vastassa. Vanha rouva ärsyyntyy helposti minun ja Toron pennukkaista riehumisista, vaikka onkin aluksi joissain leikeissä mukana. Mieluummin Stryydel Hukka kuitenkin hypähtää sohvalle ihmisten hellittäväksi, josta minä aina välillä etsin hänet pusuteltavakseni.



Laumamme hierarkia on aivan selkeä, ja minähän olen se padan pohjimmainen. Se antaa sinänsä hiukan väärän kuvan, en nimittäin ole alistuva nöyristelijä, en vain voi sietää tappelemista. En pelkää tai matele muiden koirien edessä, mutta jos joku haluaa näyttää kaapin paikan en pistä vastaan. En voi ymmärtää miksi kukaan louskuttaisi leukojaan minulle. Minulta tuntuisi puuttuvan se osa aivoista, joka tuottaa agressiivista käyttäytymistä - tai kenties se on vain vielä pois päältä.

Lauman "iso pomo" on ikänsä ja pippurisen luonteensa puolesta Dina-san, jonka Toro antaa pomoilla kaikessa rauhassa - yleensä. Emännän veljenpojan synttäreillä uudenvuoden viikonloppuna lattialle putosi yksi viinirypäle. Yksikään meistä kolmesta koirasta ei pidä viinirypäleistä. Syljemme moisen iljetyksen heti ulos suusta. Mutta samantien kun tämä murheenkryyni vieri parketille Toro lakkasi leikkimästä kanssani ja juoksi vartioimaan "herkkua". Dina ilmestyi tietysti paikalle ja vaikka molemmat haistoivat, että kyseessä oli vetinen, kelpaamaton hedelmänpahainen, hetken toisiaan tuijotettuaan Alfa ja Beta ottivat yhteen.

Siinä vaiheessa minä pingoin sohvan taakse, otin turvavälin ja jäin ihmettelemään, että mitä pirhanaa tapahtuu. Emännän suunta oli päinvastainen ja hän retuutti tappelupukarit irti toisistaan. Kunhan rypäle oli kerätty talteen rauha palasi taas maahan ja minä kävin suukottelemassa molempia hurttia varmistaakseni, että minulle ei ainakaan oltu vihaisia. Dina antoikin minun puhdistaa hänen koko suunsa, takahampaita myöten.



Benjaminin viisivuotis-syntymäpäivät olivat tosiaan heti vuodenvaihteen jälkeen ja paikalla oli tietysti myös siskopuoli Helmi. Benin kanssa olemme ensimmäisestä päivästä asti olleet aivan ihastuneita toisiimme eikä Helminkään kanssa ole tullut yhtään mutkaa matkaan. Kyseessä on taas tapaus, jossa ei voi sanoa kumpi osapuoli on ilahtuneempi tilaisuudesta leikkiä yhdessä.



Mamma valvoo tarkkaan peuhaustuokioitamme ja lapsilla on tiukat säännöt kanssani. He eivät saa tehdä mitään perinteisiä "lasten virheitä", niin kuin pakottaa minua, huitoa millään tai vetää hännästä. Jos he jotain edellä mainituista yrittävätkin minä joko lähden pakoon, käännyn pusuttelemaan heitä tai vaihdan tylysti leikkitoveria nelijalkaiseen versioon. En tietysti heillekään ole koskaan osoittanut minkäänlaista suuttumusta, jonka takia juurikin Emäntä pitää puoliani menon alkaessa riistäytyä käsistä.



Emäntä yritti ottaa kuvaa Benistä, Helmistä ja minusta sohvalla peuhaamassa, mutta heti kun näin sen tyhmän kameran yritin livistää paikalta. Lapset olivat minua nopeampia ja Mamma sai kuin saikin jonkin sortin kuvan - jossa tosin näyttää siltä, että minua kuristetaan kahden kakaran voimin!

Siinä missä rakastan perheen lapsia ja leikin heidän kanssaan nätisti, en myöskään saa tarpeekseni perheen aikuisista. Monen päivän rellestys alkoi vaatia veroansa ja aina silloin tällöin hakeuduinkin sohvalle hellittäväksi. Lepotuokioni eivät olleet hetkeäkään tylsiä vaan rakkautta löytyi aina sieltä, minne satuin eksymään. Tällainen koiraihmisten klaani on kyllä ihana lahja aussille, joka ei mistään muusta niin paljon pidäkään kuin hellyydestä ja huomiosta.



Eritoten olen korviani myöten hulluna Tuija-tätiin ja Tommi-enoon. Olen itseasiassa niin pähkinöinä aina kun heidät näen, että heidän yllättäessä minut teen aina ilopissat (jonka takia Emäntä pitää yleensä tarkkaan huolta, että olen käynyt ulkona juuri ennen kuin kaksikko sattuu kohdalle). Parempia leikittäjiä ei olekaan kuin täti ja eno, ja minun onnekseni he pitävät minusta ainakin melkein yhtä paljon kuin minä heistä.

Canon on kamala

joulukuu 2010 Vantaa

Mamma sai kuin saikin joululahjaksi kameran! Ja minä vihaan sitä!

Yritän pakoilla kameraa parhaani mukaan. Emäntä syöksähtää milloin minkäkin kulman takaa räpsäsemään sillä viheliäisellä salamalla fotojaan ja minä yritän parhaani paeta. Heti kun kuulen kameran piipahduksen painan pääni alas ja yritän kadota olemattomiin.

Emäntä keksi kokeilla ajastinta ja hämäsi minut kertaalleen kuvaan kanssaan. Tämä huiputus ei tule kuitenkaan toistumaan! Nyt minä tiedän mitä se tasaisesti tihenevä piipitys tarkoittaa ja käännän pääni aina Mamman helmoihin tai selän taakse piiloon. En yhtään tykkää tästä kameraleikistä!

Mutta nyt meillä siis on kamera, mikä tarkoittaa tiheämpää blogipäivittämistä - ainakin heti kun on myös sitä aikaa. Aikaahan ei ole ollut sitten joulun, koska Emäntä on taasen töissä, töissä, töissä. Mamma on kuitenkin saanut olla minusta erittäin ylpeä, olen nimittäin sopeutunut 12tuntisiin yksinoloihini esimerkillisesti! No hyvä on, yhden korun tuhosin tuossa toissapäivänä, mutta sen jälkeen vain omat leluni ovat saaneet kyytiä Emännän poissaollessa. Tiedän kuitenkin, että kun hän yöllä (tai aamuyöllä) tulee kotiin pääsen heti pitkälle metsälenkille, jossa leikimme ja temmellämme ja harjoittelemme tottelevaisuutta!









Kuvat ulkohuveistamme ovat vielä jokseenkin säälittäviä, sillä pimeässä on vaikea ottaa kuvia edes takas riehuvasta, mustasta lumidelfiinistä. Sukeltelen ja pärskin kinoksissa, upotan pääni lumeen ja viskon valkoista puuteria päälleni kuin vesipeto meressä. Melskaamisestani tulee todennäköisesti joku päivä hyviäkin kuvia, mutta tässä nyt aluksi edes jotain katseltavaa.



Kaikkein parhaimmat leikit syntyvät yhä suuren suurista "kepeistä". Nämä pienet rungot ovat ainoat leikkikalut, jotka minulle luonnonhelmasta kelpaavat (jossei lasketa kieriviä lumipalloja, joita jahtaa kuin kissa hiiriä). Mitään pikkuisia risuja en jaksa kanniskella tai heitellä - ne silputaan palasiksi hetkessä jos Emäntä sellaisia yrittää tarjota. Minä tarvitsen yhä edelleen kunnon halon tai massiivisen oksan, joka suussa sitten juoksen keskellä latua, metri karahkaa sojottaen molemmista suupielistä.


Kylmähän minulle ei ulkona ehdi tulla siinä ajassa kun Emäntä jo kaipaa tulen äärelle, mutta pirhana miten ilkeästi lumi jäätyy paakuiksi tassuihini. Mamma leikkasi tassukarvani viimeksi kuukausi sitten, mutta taitavat ne silti sojottaa taas liian pitkinä. Ei niin, että jääpallerot varpaanväleissä yhtään hidastaisivat vauhtiani! Huomioin ne vasta kun kotiin pääsemme. Lämpimässä tuvassa emäntä sitten kiskoo paakkurat irti (jossen minä ole niitä ensin ehtinyt syödä).


Ehtipä tuossa muuten joulukin kirmata ohi vauhdilla. Pyhät vietimme Isovanhempien ja "laumani" luona. Kahden päivän peuhaamiset Dinan ja Toron kanssa kävivät kovasti voimilleni ja olenkin ehkä siksi ollut nyt niin rauhassa kotona. Jouluna tuli myös nähtyä sitä kuuluisaa Pukkia, jota en Mamman iloksi pelännyt ollenkaan! Minulla oli liian kiire juosta kahden nelivuotiaan lapsosen perässä, jotka halusivat leikkiä kanssani hippaa, että tuskin edes huomasin tämän parrakkaan herran saapumista (kovin oli tuttu hajukin, olen tainnut tavata herran jo viime jouluna...).

Emäntä on taas menossa töihin, joten tässä tämän kerran blogi, ja nyt ylös, ulos ja lenkille! Lisää ilmestynee lähiaikoina!

Lumikuningattaren paluu

Marraskuu/Joulukuu Helsinki/Vantaa
Marraskuu humahti ohitse oikeana muutosten hullunmyllynä! Ensinnäkin sain ensimmäisen juoksuni, eli minusta tuli iso tyttö! En reagoinut juoksuihin kovin voimakkaasti, ainakaan henkisesti (mamma ei tykännyt jatkuvasta siivoamisesta). Olin hieman levoton, mutta muuten normaali itseni. Suurin ongelma osoittautui pikemminkin ulkoilussa. Minne mennä kiimaisen nartun kanssa? Emäntä ratkaisi dilemman lopulta viemällä minut jonnekin missä ei varmasti ole muita koiria ;)


Maagisen vuoden iän lähestyessä emäntä on alkanut hyppyyttää minua, ja motoriikkani kehitys onkin ollut nopeaa. Ennen ensilumen saapumista saavutin vihdoin rohkeuden ja taidon loikkia korkealta ja korkealle. Pomppiminen, joka ennen jännitti minua, alkoi sujua kuin itsestään.





















Muutosten marraskuu ei tuonut mukanaan vain muutoksia minussa vaan myös luonnonmullistuksen kun lumi satoi maahan. Se oli tietysti minulle aivan uskomattoman suuri ilon ja riemun lähde.















Henkilökohtaisesti suurempi myllerrys oli kuitenkin muuttaminen Vantaalle! Jouduin jättämään taakse kodikseni totutun Malmin ja lähtemään Havukoskelle! Aluksi en pitänyt paikasta lainkaan. Uudet hajut, huonekalut, äänet, naapurit, kaikki olivat ihan pielessä! Ihastuin kuitenkin tämän vasta remontoidun kotipesäni viereiseen metsään! Aivan mahtava mäntymetsä pururatoineen. Nautin suunnattomasti saadessani juosta vapaana lumisessa korvessa, ja tottelevaisuutenikin on jo sen verran kohdillaan, että irtautuminen ja palaaminen toimivat kuin leikiten.

Tämä uusi ympäristö on kyllä saanut vartioviettini esiin (ja oma osansa oli varmasti juoksujen aikaansaamalla aikuistumisella). Urahtelen ja murahtelen vieraille, vahdin ovia ja pysyn kiinni emännässä vapaanakin uusilla alueilla. En kuitenkaan vieläkään hauku, saati reagoi eroahdistukseen ulvomalla. Niinpä muuttomme on sujunut pehmeästi, vaikka naapurin koirien kanssa yhteistä säveltä ei olekaan löytynyt. Bulldogi narttu ei pitänyt minusta lainkaan! Ehkäpä saan jostakusta muusta leikkitoverin itselleni...

Syntymäpäiväni kunniaksi 21.12. sain viettää tyttöjen iltaa! Kyläilemään luokseni tuli Kharon! Huonojen kokemustensa takia Kharon ärisi ja pomotti minua ensin, mutta minä osasin heti alistua ja vain odottaa kunnes tyttö muistaisi, että minuun voi luottaa. Ei mennytkään montaa minuttia, kun juoksimme jo yhdessä pää viidentenä jalkana lumikinosten lomassa ja riemuitsimme treffeistämme. Olen kauheasti kaivannut seuraa, erityisesti muista koirista (vaikka aina välillä pääsenkin isovanhempien Toroa ja Dinaa morjenstamaan), joten parempaa syntymäpäivälahjaa en olisi voinut saada!




















Kharon jäi luoksemme yöksi, mutta eihän siitä nukkumisesta oikein mitään meinannut tulla. Änkesimme tunkesimme molemmat sänkyyn ja Emäntä ei ollut mahtua viekkuumme. Olen ottanut tavakseni nukkua emännän vieressä sängyllä täällä uudessa kodissamme (voin vahtia häntä hyvin ja toisaalta hakea itse turvaa). Kharonille ei myöskään tietysti kelvannut mikään muu lepopaikka ja niinpä täytimme pedin kuolalla ja karvalla. Mamma oli niin onnellinen!














Muutamisen tohinassa, joulun lähestyessä ja Mamman sairastellessa tämä blogin päivittäminen on kärsinyt. Kun kameraakaan ei ole ollut käytössä (kuvat ovat kännykällä räpsittyjä) on kirjoittaminen vain viivästynyt ja viivästynyt. Emäntä yrittää pian ylipuhua jonkun fotoilemaan minusta taas kunnollisia kuvia niin näette miten hulluna olen lumeen, kuinka sukeltelen siinä kuin Roope Ankka rahoissaan ja ehkä saatte kuvia jopa tuosta minun uudesta satumaastani, eli viereisestä ulkoilumetsästä. Agiesteiden treenailua on aloitettu ja siitäkin päivityksiä tulee kunhan on kameraa ja aikaa. Kaikkeen tarvitaan aina kameraa ja aikaa! Jahka nämä kaksi asiaa kohtaavat lisää päivityksiä siis tiedossa.